Muine part. 2

Muine on kite surffareiden paratiisi, ei täällä oikein muuta puuhailtavaa ole muutamaa rauniota lukuunottamatta. Aallot pauhaavat valtavina yötä päivää ja hiekka pöllyää myös rannalla siihen malliin, ettei siellä loikoilu olisi kovin nautinnollista.

Siksi päädyinkin hostelliin uima-altaalla. Puhuisin ennemmin kyllä hotellista, sen verran komeat ovat puitteet. Olen aina mieltänyt itseni vaatimattomien ja romuluisten bungalowien ja hiekalla makoilun ystäväksi, mutta ihan mukavaa vaihtelua tämäkin (totta puhuen lähes samalla hinnalla): kauniita nuoria ihmisiä, kohtuuhintaisia juomia ja ruokia ja hyvää musiikkia.

Päivät ovat siis pitkälti kuluneet altaalla rupatellen, jääkahvia siemaillen ja lueskellen. Jos kauppaan tai ravintolaan lähtö tuntuu ylitsepääsemättömältä, ei hätää, kaiken saa myös tästä hostellilta.

Suorastaan ällöttävän helppoa, enkä ole edes muuta osannut oikein kaivatakaan. Huomenna on kuitenkin taas aika pakata rinkka ja ottaa bussi kohti tuntematonta.

Muine part. 1

Merta. Hiekkaa. Hiekkaa ja merta.

Siinä ovat tämän päivän näkymät. Maltoin jättää uima-altaan (!) hetkeksi ja mopoilin itsekseni Muinen kuuluisille punaisille hiekkadyyneille. Tuuli oli niin kova, että se viskeli minua ja pikku Yamahaa tien reunasta toiseen, ja hiekka tunkeutui joka paikkaan. Pysähtyminen ei ollut kovin houkutteleva vaihtoehto, mutta onneksi dyynien takaa löytyi hiekan lisäksi valtava, värikäs hautausmaa sekä pieni makea järvi. Hieman kummitusmaisia paikkoja molemmat kaikessa autioisuudessan.

Ilma tuoksui aivan uskomattomalle, meren suolalle ja toisaalta taas kuivalle aavikolle ja hiekalle. Lukuun ottamatta satunnaisia autoja ja mopoja, ainoat äänet olivat joko aaltojen pauhe tai hiekan kohina tuulessa.

Aavikkoretkeiljä kuittaa ja toivottaa hyvää alkavaa viikkoa!

Ho Chi Minh City

Blogihiljaisuudesta huolimatta moi, elossa olen!

Viimeiset päivät Kambodzassa, Sihanoukvillen kylässä en tehnyt juuri mitään: etsin halvimman bungalowin (jossa sänky oli täynnä muurahaisia ja koko paikka lahosi alta kirjaimellisesti), luin kirjaa, kävelin rannalla, makasin rannalla, uin, rapsuttelin koiria ja söin kun tuli nälkä.

Paikka itsessään ja ympäristö olivat oivalliset rantapummeiluun, mutta silti jotain tuntui puuttuvan. Paikallaan oleminen ja rauhoittuminen oli ensimmäisinä päivinä vaikeaa ja tämän levottomuuden seurauksena sain sakot kahdesti mopoilusta. Kiukutti ja koko paikka tuntui ärsyttävältä. Iltaisin katselin mitä kauneinta auringonlaskua ja vakuuttelin itselleni kyllä tämä tästä, olet paratiisissa, nauti!

Viiden päivän päästä annoin periksi ja lähdin Ho Chi Minh Cityyn, Vietnamiin. Kaupungin kaaottisuus oli aluksi jotain käsittämätöntä, mutta löydettyäni hostellin kaikki tuntui sujuvan täydellisesti. Löytyi taas omanlaista seuraa ja sattumalta tapasin tytön, jonka olin tavannut viikkoja aiemmin venematkalla Thaimaasta Laosiin. Puistossa taas olin paikallisten opiskelijoiden ympäröimänä ja juteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Nautin seurasta, kiertelin kaupungilla, herkistelin sotamuseossa, söin parhaita tuoreita kevätrullia ikinä ja iltaisin istuin kiikkerillä muovituoleilla juomassa olutta ja naureskelin kaikelle kuhinalle ympärillä.

Eräs ilta sai kuitenkin vähän ikävämmän päätöksen, kun ovela mopoileva varas onnistui viemään kassini. Kaikki on kuitenkin kunnossa tällä hetkellä ja eniten harmitti asioiden selvittelyyn tuhrautuva aika ja se, että jumiuduin pidemmäksi aikaa kaupunkiin kuin halusin. Muiden reissareiden ja hostellin typpien auttamisen halu ja ystävällisyys oli liikuttavaa. Ilmeisesti itse kukin on joskus joutunut jonkin tasoiseen liriin, minkä seuraksena kynnys jeesailla toisia on matala.

Puhelimen kuvia tulee kyllä vähän ikävä. Auringonlaskujen ja koirien sijaan saatte siis tällä kertaa ihastella Saigonin arkkitehtuuria, koiria kuitenkin luvassa pian lisää, ei hätää!

Siem Reap part. 2

Temppeleitä vaikuttavammaksi nähtävyydeksi osoittautui Tonle Sap järvi ja sen kelluva kylä. Ihmiset, joilla ei ole oikein muita vaihtoehtoja, tulevat järvelle ja rakentavat kelluvan hökkelin, jota voi liikutella paikasta toiseen ja kalastavat elannokseen (järvellä asuessa kun ei tarvitse maksaa veroja).

Näky oli pysäyttävä, kun jokea pitkin saavuimme järvelle taivaan ollessa synkän harmaa ja vettä oli loputtomiin. Venetalot olivat alkeellisia, ihmiset äyskäröivät vettä jatkuvasti pikku veneistään, peseytyivät vedessä... Siinä missä juuri ehdin tottua Siem Reapin neonvaloihin ja luksushotelleihin, karu todellisuus pamahti päin näköä kaupungin ulkopuolella.

Millä oikeudella minä tulen tänne tirkistelemään toisten ihmisten elämää? (10 dollarin venelippu ilmeisesti on se oikeutus, mutta tuskin senttiäkään siitä menee näille ihmisille.)

Kuvat puhukoon puolestaan, olen vähän sanaton.

Siem Reap part. 1

Kuvia Angkorin temppelikaupungista. Kuusi tuntia jaksoin, kunnes kaikki kivenmöhkäleet alkoivat näyttää samalta. Ihailen niitä, jotka hankkivat kolmen päivän passin ja jaksavat tutkia lähes kaikki temppelit.

Don Det

(Kirjoitettu riippumatossa Don Detillä joskus viime viikolla, julkaistu Siem Reapissa Kambodzassa, jossa myös hieman teknisiä ongelmia puolen kaupungin ollessa ilman sähköjä)

Jos Den Detiä (yksi 4000 islandsin saarista) pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin se on raukea. Kukaan ei kiirehdi minnekään, aamut alkavat hitaasti ja illat päättyvät aikaisin. On ihan okei ottaa torkut missä sattuu, paikallisetkin löydät useimmiten nukkumasta.

Oman bungalowini alla majailee ankkaperhe ja pihan perälle suihkuun mennessä tulee omistajaperheen mummo vastaan rinnat paljaana ja tervehtii iloisesti. Naapurimajassa on joukkio ranskalaisia, jotka soittavat kitaraa ja laulavat. Paikalliset lapset uivat joessa kiljahdellen ja nauraen ja yrittävät viedä uikkarit päältä jos sinne uskaltautuu mukaan.

Harras suunnitelmani viettää viikko riippumatossa ainoastaan kirja seuranani ei aivan ole toteutunut, sillä pienellä saarella tulee jatkuvasti vanhoja tuttuja vastaan ja uusia kavereita löytyy joka nurkalta; joesta, ravintoloista, naapurista (ja yksin matkustaminen muka yksinäistä, pyh sanon minä). Porukalla pyöräillään maalle, uidaan ja acrojoogaillaan pienellä hiekkasaarella, katsellaan kun aurinko katoaa punaisena horisonttiin ja vietellään milloin kenenkin synttäreitä ja puhutaan hölmöjä juttuja. 

Nautin kovasti täällä olosta ja voisin viipyä pidempäänkin. Jotenkin tulee mieleen lapsuuden kesät, heinäkuun lämpimät illat ja aitassa nukkuminen. Kuivat, leikatut pellot ja pehmeään hiekkaan jumahtava polkupyörä. Kukot, jotka eivät paljon kelloa katsele kiekuessaan ja sähköt, jotka menevät poikki aina silloin tällöin häiritsemättä yhtään ketään.

Luang Prabang part. 2

Luang Prabangin kaupungissa tallaillessa tulee välillä hassu tunne kuin olisi Välimerellä: kukkia, palmuja, valkoisia taloja ja pöytäliinoja, suloisia kahviloita. Sitten vastaan käveleekin kanalauma kukon johdolla, nuoria munkkeja oransseissa kaavuissaan ja joku huutaa sinulle miss, tuk-tuk? Aasian ranskalaisin kaupunki ei kuitenkaan ole ristiriitainen, vaan kaksi eri maailmaa ovat muodostaneet oman hurmaavan kokonaisuutensa.

Ei sitä ihan heti uskoisi, että köyhässä aasialaisessa maassa voit saada niin hyvän mantelicroissantin, että alkaa melkein itkettää.