Bring it on, 2016

Aamuyöllä toisen lähtiessä töihin sain varovaisen herätyksen: Tuun illalla hakemaan sut töistä niin mennään yhdessä rannalle katsomaan raketteja. Tähän totesin että mitä, raketteja, miksi? Niin, tänään on uudenvuoden aatto. 

Mihin ihmeeseen tämä vuosi on mennyt, vastahan pakkailin pientä omaisuuttani laatikoihin ja rinkkaan Pengerkadulla Kalliossa. Sanoin heipat ja nähdään pian monelle rakkaalle. Joogailin ja hengittelin itseni ehjäksi thaimaalaisessa vuoristoilmassa. Matkustin halki Laosin, Kambodzan ja Etelä-Vietnamin ja tunsin eläväni juuri siinä hetkessä eivätkä mitkään vastoinkäymiset musertaneet meikäläistä. Sydneyssa vietin laatuaikaa sukulaisten kanssa, saunoin ja söin paljon, kuulin mykistäviä tarinoita elämästä. Mökkeilin järvellä, jossa kengurut hyppivät takapihalla. Melbournessa oli omanlaiset ihmiset, kadut ja ilmapiiri, mutta en ollut vielä valmis siihen elämään. Barossa Valley oli elämäni kamalinta ja parhainta aikaa kaikessa koomisuudessaan, siellä opin että välillä pitää vain päästää irti eikä vain olla olosuhteidensa uhri. Join liikaa viiniä, pakkasin miljoonia kurkkuja, tapasin oikean elämän legendoja sekä tietenkin parhaimman kaverini ja rakkauden. Ajoin halki Etelä- ja Länsi-Australian ja näin pökerryttävän paljon tätä kuivaa maata. Lomailin Thaimaassa parhaimmassa seurassa, sitä huonojen vitsien, ruoan ja laiskottelun määrää. Palasin Perthiin ja nyt elelen aika mukavaa elämää täällä.

Vitsit mikä vuosi, en vaihtaisi päivääkään. En edes niitä jolloin itkin silmät päästäni, koska ikävä oli niin kova tai koska mistään ei ikinä tuu mitään. Niin kliseistä mutta totta: kaikki järjestyy aina. Olen oppinut myös vastaanottamaan apua ja tukea muilta, vaikka niin kovasti itsenäinen reissunainen haluaisinkin olla. Eihän sitä kukaan oikeasti ihan yksin halua olla.

Eräs toinenkin tunne tuon kaiken järjestymisen ohella on vahvistunut kovasti vuoden aikana, tunne siitä, että kaikelle on syynsä. Useimmiten kaikesta tielle sattuneesta pas... murheesta on opittu jotain tai sitten siitä on seurannut jotain kymmenen kertaa parempaa. Olen pikkuhiljaa luopunut tunkkaisesta mitä jos sittenkin olisi käynyt niin tai näin ajattelusta ja kohdistanut katsetta enemmän tulevaan. Mahanpohjassa on ainakin tällä hetkellä kutina, että jotain mieletöntä on taas luvassa.

Ja mitä rahaan tulee: mitä vähemmän sitä murehtii, sitä ihmeellisemmin sitä aina elämään putkahtaa. Joku järkevä voisi kai sanoa, että noilla reissuilla voisi maksaa pienen asunnon käsirahan, mutta hei, ehtiihän sitä vielä. Nyt on aika kerätä uusia säästöjä ja haistella mihin elämä seuraavaksi vie, sekä tietenkin elää parhainta mahdollista arkea.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin: mahtavaa vuoden viimeistä päivää sekä tietty alkavaa vuotta kaikille!

Perth part. 1

Jouluiset terveiset Perthistä! Muutamien mutkien jälkeen päädyin lopulta takaisin tänne ja täällä sitä

nyt kovasti yritetään aloitella uutta elämää.

Päätettiin lyödä erään reissukaverini kanssa hynttyyt yhteen, sillä eihän me ilman toisiamme osattaisi enää elääkään. Se tuntui varsin luontevalta jatkolta meidän kannalta ja ollaanhan me käytännössä asuttu yhdessä koko tuntemisemme ajan, joten miksipä ei. Nopeita päätöksiä ja toimintaa, mutta välillä sitä pitää kai vain uskaltaa?

Olin tänne tullessa henkisesti varautunut viimeisten senttien laskeskeluun, pikanuudeleihin ja tuhansiin hermoromahduksiin, mutta kuinka kävikään. Sain muutaman viikon sisällä työn, joka ainakin näin kolmen viikon jälkeen tuntuu vielä motivoivalta ja ollaan saatu asua poikakaverin kavereiden olohuoneen lattialla. Näillä näkymin muutetaan viikon päästä omaan kotiin, tai no, omaan huoneeseen, kimppakämppäelämä jatkuu yhä. En malta odottaa, että saan vaatteeni kaappiin, oman sängyn mieluisine lakanoineen, kukkakimpun pöydälle ja vetää oven kiinni silloin kun siltä tuntuu.

Niin hullua kuin se onkin, tänne asti tulin haluamaan takaisin siihen oravanpyörään mitä aikanaan taisin pakoon lähteä. Toki täälläkin arkeen kuuluu tiski- ja pyykkivuoret, pitkät työmatkat julkisissa istuen, tylsät arkiruuat... mutta jos nämä alkavat tuntua ylitsepääsemättömiltä, niin täytyy vain kiskaista lenkkarit jalkaan ja juosta rannalle ja tajuta taas, että missä oikein olenkaan. Tai keskiyöllä väsyneenä töistä tullessa havahtua siihen, miten lämpimästi tuuli hiveleekään kasvoja.

Jos luulette, että täällä ihan tukka putkella ja itsevarmana säntäillään uusiin tuuliin niin ehei, kyllä täällä on paljon pohdiskeltu sitä, että mitä sitä elämältä oikein haluaakaan. Tänään on ainakin ihan hyvä olla nyt tässä. Sunnuntaisen aamupalasession jälkeen kuka katosi minnekin, nyrkkeilyä katsomaan tai shoppailemaan, minä jäin yksin tyhjään taloon odottelemaan iltavuoron alkua. Jumppailin, soitin musiikkia kovaa ja tanssin hölmösti, otin aurinkoa, lakkasin varpaankynnet, söin liikaa pähkinöitä. Nyt makaan tutulla kokolattiamatolla tätä näpytellen ja todeten, että pitäisi kirjoittaa useammin.

Roadtrip part. 3

Niin, itse matkustamisesta. Autolla. Kymmenisen tuhatta kilometriä.

Tekisi mieli kirjoittaa jotain hienoja ja henkeviä ajatuksia, mutta totta puhuakseni, olihan se ihan pirun puuduttavaa, niin peräpäälle kuin mielellekin.

Parhaimpina (pahimpina?) päivinä ajoimme vähän päälle kymmenen tuntia. Pysähdyimme kerran tai kahdesti tankkaamaan automme ja itsemme, aina piti vähän kiroilla bensan ja veden hintaa. Parhaimmillaan 1,5 litran vesipullo maksoi 6 dollaria. Eikä 1,5 litraa 30 asteen helteessä riitä kuulkaas kenellekään, ei vaikka istuisi autossa toimettomana.

Pitkien ajosessioiden aikana tuli taas käytyä miljoonat ajatukset läpi ja testattua kaikki mahdolliset turvavyön rajoittamat asennot. Sosiaalisella päällä ollessa pelattiin takapenkillä korttia tai arvausleikkejä, laulettiin puhkikuluneita soittolistojamme ja naureskeltiin australialaisille teiden ja kylien nimille. (Wait A While Road oma henkilökohtainen suosikki, nimensä mukaisesti ajoimme tällä tiellä kaatosateessa 20 km/h väistellen kuoppia ja tielle kaatuneita puita ja risuja)

Ikkunasta näkyvät maisemat onneksi vaihtuivat tiuhaan tahtiin tämän kokoisessa maassa, ei ehtinyt turtumaan mihinkään.

Yksinäisiä huoltoasemia, tyhjyyttä, jossa tuuli humisee ja tanssittaa hiekkaa. Kenguruiden auringossa mätäneviä raatoja siellä täällä teiden reunoilla. Valtavia rekkoja, joita ohittaessa teki mieli laittaa silmät kiinni. Erämaata, kuivaa metsää, palanutta metsää, punaista hiekkaa kaikkialla. Jylhiä rantakallioita, keltaisena hehkuvia kukkaniittyjä, viinitiloja. Uneliaita pikkukyliä. Vaeltelevia lehmälaumoja.

Pimeän laskeutuessa tehtiin aina hätäisiä päätöksiä nukkumisen suhteen. Viikkojen aikana tuli nukuttua teltassa niin valtateiden levähdyspaikoilla kuin elämäntäyteisissä karavaanaripuistoissa, sattui olemaan koulujen lomat samaan aikaan. Luksusta (sänkyä) kaivatessa nukuimme tunkkaisissa motelleissa tai meluisissa hostelleissa. Yöpymisen budjetti vaihteli nollasta pariinkymppiin, ja kuinka ollakaan, parhaiten mieleen jäivät nuo ilmaiset yöpymiset, niin hyvässä kuin pahassa.

Ja mitä itse tärkeimpään, eli ruokaan tulee, niin söimme sitä mitä sattui saamaan. Yritimme kovasti hyödyntää "huikeita" camping -taitojamme, mutta minne ikinä menimmekin, tuuli teki täysin mahdottomaksi pikku kaasugrillimme käytön. Eräänkin epäonnistuneen munankeiton seurauksena teki mieli heittää koko viritys jorpakkoon ja syödä pelkkää maapähkinävoita. Onneksi mansikat ja hedelmät olivat kohtuuhintaisia, niin ei tarvinnut pelkillä ranskalaisilla itseään täyttää.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Suunnaton arvostus asioita kohtaan, joita yleensä pitää itsestäänselvyytenä: juokseva vesi, pehmeä sänky, lämmin ruoka. Päähän tallentuneet mielettömät maisemat, joita ei noin vain kameralla ikuisteta. Opetus siitä, että aina täytyy olla vararengas mukana (maksoimme tätä oppiessamme 600 dollaria saadaksemme uuden renkaan keskelle erämaata).

Tekisin kaiken uudestaan koska vain. Ensi kerralla tosin valitsisin kulkuneuvoksi kunnon matkailuauton vanhan Mitsubishin ruppanan sijaan. Pisteet kyllä kotiin meidän pikku Rustylle, joka kaikista epäilyksistä huolimatta vei meidät turvallisesti perille asti.

Roadtrip part. 2

Viimeisten viikkojen aikana on tapahtunut niin hengästyttävän paljon kaikkea, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Nyt istun jo Bangkokilaisen hostellin terassilla ja yritän koota roadtripin keskeisimmät asiat jotenkin järkeväksi tekstiksi. Tajunnanvirtaa ja muistikirjan kaivelua luvassa siis! 

Kahlattuamme sateisten Victorian ja Etelä-Australian osavaltioiden läpi teki mieli ottaa lento heti lämpimään ja kauas. Paskat, en mä tällaista loputonta sadetta ja harmautta tilannut. Läpikastuvia telttoja, miljoonia hyttysiä, jäätävän kylmiä öitä, äkäilyä. Kaiken hyvän lisäksi sain sitkeimmän ihottuman ikinä, mistä toipuminen vei oman aikansa, mutta se olkoon juttu erikseen. 

Herättyäni ensimmäistä kertaa Länsi-Australian puolella, keskellä Nullarbor Plainin autiomaata, haistoin ilmassa välittömästi jotain uutta: tiedättehän sen kuumien, aikaisten kesäaamujen tuoksun, kun kaste vielä viipyilee maassa, mutta aurinko sipaisee poskea jo hyvinkin lämpimästi? Päivästä tulikin ensimmäinen oikeasti lämmin päivä ja samalla myös allekirjoittaneen ensimmäinen päivä 24 -vuotiaana. Synttärijuhlintaan kuului 8 tuntia ajelua, huoltsikkakahvit ja illalliseksi tonnikala-näkkäri-munakasta ja väljähtänyttä viintä. Lahjaksi sain kirkkaimman erämaan tähtitaivaan ja suukkoja. 

Virallista juhlintaa harrastimme länsirannikon saavutettuamme. Perthissä asuin talossa, jossa puhuttiin vahvalla walesilaisella aksentilla, ajettiin paljain varpain lähikauppaan, tanssittiin ruokaa laittaessa ja nukahdettiin yhdessä telkkarin ääreen. Viikon ajan olin vuorotellen maailman onnellisin ja hermoheikoin, uskalsin itkeä ja toisaalta taas nauraa ainakin triplasti enemmän. Joimme paljon kahvia, juoksimme auringonlaskiessa ja vietimme ekaa rantapäivää.

Perthistä pohjoiseen jatkaessamme ajelimme hissukseen muutamien hiljaisten, matkailijoista elävien pienten kaupunkien ohi, pysähdyimme silloin kun siltä tuntui. Seisoin korkeilla rantakalliolla useammin kuin kerran tuulen tarttuessa hiuksiin ja meren näyttäessä niin suurelta ja vaaralliselta, että alkoi ihan heikottaa. 

Kävelin kansallispuistojen polkuja rannoilla ja rotkoissa, kärpästen pörrätessä sinnikkäästi ympärillä ja auringon polttaessa harteita. Kerran kasvavan ärtymyksen unohdin heti kun näin kaukaisuudessa valaan, toisen kerran taas keskipäivän kuumuuden keskellä löytyi vesiputous uima-altaineen. 

Bikinit teki muutenkin julistaa ainoaksi viralliseksi asusteeksi, sen verran lämpötila kohosi mitä pohjoisemmaksi pääsimme. Pysähdyimme useammallekin turkoosille rannalle, missä tärkeintä oli vain kellua ja snorklailla kirkkaassa vedessä kalojen ympäröimänä. Tai sitten vain makasimme ja käristyimme rantahiekalla. 

Päivät ja paikat sekoittuvat mielessä ja ajantaju hämärtyi. Kaikilla meillä oli kuitenkin jonkinlainen deadline päästä reissun lopulliseen määränpäähän eli Darwiniin, Pohjoisterritorioon. 

Loppuaika tuntui jo seuraavan askeleen odottamiselta. Kaksi lähti kotiin Eurooppaan, kolmas aloittelemaan taas uutta elämää täällä Australiassa ja tämä neljäs ihmettelee Bangkokissa että mitä oikein tapahtui. 

Seuraavan kerran kerron millaista on oikeasti ajaa autolla noin 10 000 kilometriä. Mitä siellä eniten nähdään, missä nukutaan ja mitä syödään (lupaan että kirjoitusten välillä ei ole puolta ikuisuutta tällä kertaa hups).

Huikeaa viikonloppua x 

Roadtrip part. 1

Läppärin näppäimistö sanoi sopimuksensa irti juuri kun olisi ollut aikaa kirjoitella ja kun olisi vihdoin ollut jotain tuoretta kerrottavaa. Teen parhaani näin puhelimella! 

Pari viikkoa sitten sanoin heipat kurkuille, viinihurvitteluille ja kymmenille kavereille. Ilmassa oli hieman kevään tuntua: ulkona tarkeni t-paidassa, puut ja niityt hehkuivat kukkasineen ja mahanpohjassa oli tunne mä voin tehdä mitä vaan. 

Ensimmäiseksi tavarani pakattua palasin Melbourneen tapaamaan vanhoja kavereita ja nauttimaan vapaaherran elämästä: kuljeskelin ympäriinsä, luuhasin museoissa, kahviloissa ja pubeissa, kiertelin kirppiksiä ja putiikkeja. Ihan vain hengittelin tätä urbaania elämää, mitä niin kovasti kaipasin viimeisten kuukausien aikana. 

Viikkoa myöhemmin reissukaverini Tanundasta saapuivat camping varusteilla täyteen ahdetulla autolla. Tavoitteenamme on kiertää Australian etelä- ja länsirannikko, Melbournesta aina Darwiniin saakka. Aikaa on kuusi viikkoa, kilometrejä tulee kertymään tuhansia ja tuhansia. 

Toistaiseksi on mennyt hyvin ja hyvin huonosti. Ääripäästä toiseen heilahteleva sää on asettanut omat haasteensa, ja kunkin reissumiehen (ja -naisen) mukavuudenhalu vaatii tasapainottelua mitä tulee ruokaan ja majoitukseen. Ehkä ensimmäisen viikon jälkeen ollaan viisaampia, ja mitä lämpimämpään päästään, sitä rennommin voi ottaa. 

Itse olen tyytyväinen, kunhan saa nukkua kuivana lämpimässä kainalossa, peseytyä edes joskus, syödä säännöllisesti ja hyvin. Ja tietenkin olla välillä ihan itsekseen, hyvä kirja seurana. 

Tanunda part. 5

Viime aikoina kepeän sopeutumisen rinnalle on tullut äkäilyä ja turhautumista, hormoneja mitä lie. Olen aina pitänyt itseäni sen verran vieraskoreana, etten tohdi kiukutella kuin kaikista rakkaimmille, mutta ilmeisesti tiivis yhdessäolo näinkin monen ihmisen kanssa saa aikaan muutoksia. Rumia sanoja ja ovien paiskomista, tiedättehän. Häntä koipien välissä anteeksi pyytelyä ja tekosyitä. En ole kuitenkaan ainoa äkäpussi, kullakin on huonot päivänsä eikä niitä tarvitse turhia peitellä tai kasata mitään patoutumia.

Koti-ikävissäni mietin usein miltä siellä nyt näyttää, miltä tuoksuu heinäkuu, miten aurinko maalaa oranssiksi vastarannan kallion laskeutuessaan. Syön salmiakkia ja kuuntelen suomalaista räppiä, mitä en kotona varmaan vitsilläkään kuuntelisi. Opetan työkavereilleni suomea, poikien suosikkisana on tällä hetkellä paskamyrsky. Soitan Darudea kaikille, ketkä erehtyvät kysymään millaista on suomalainen musiikki. Teeskentelen, etten osaa englantia kun minua syytetään jostakin, nauran, jos aksentilleni nauretaan.

Viime viikonloppuna menimme naapurin viinitilalle maistelemaan viinejä vapaapäivän kunniaksi. Mahtipontisen, kylän vanhimman viinitilan hämärissä kellareissa maistelimme huulemme punaisiksi ja päät kipeiksi seuraavalle päivälle. Leikimme pojista tykkäävän kaverini Jackin kanssa olevamme kihlapari, joka etsii täydellistä viinikavalkadia hääjuhlaansa. Olimme ilmeisesti turhankin uskottavia, kun emme saaneet perinteistä backpackereiden ilmaista ylijäämäpulloa.

Tuntuu oudolta palata niin sanottuun normaaliin elämään kaiken tämän jälkeen, kun näin surrealistisesta ja hullusta paikasta on tullut koti ja arki. Muutama viikko enää ja olen vapaa lähtemään, tiedä sitten minne. Innokkaana, vähän taas peloissani ja varmasti ikävissäni, nämä ihmiset eivät nimittäin hevillä unohdu.

Tanunda part. 4

Olen useampana päivänä yrittänyt kirjoittaa tänne, koota jotain järkevää päässä risteilevistä ajatuksista ja muistikirjan sivuille rustatuista hajanaisista lauseista, mutta tuntuu, ettei mitään kummallista sanottavaa ole sitten viime kerran, hyvin yksitoikkoista elämää tällä hetkellä kun viettelen.

Tänään papuja poimiessani elin hetken, josta ei puuttunut mitään eikä mitään ollut liikaa: aurinko lämmitti katon läpi, tuuli humisutti muoviseiniä, nilkkurit upposivat pehmeään mutaan, koira haukkui pihalla ja olo oli kepeä, vaikka oli jo yhdeksäs tunti menossa ja kasvien lehdet kutitteli käsiä (samalla vähän hykertelin oman työni mielekkyyttä, osa meidän hostellin asukeista nimittäin pääsi lahtaamaan 8500 kanaa).

Kotonakin hostellillakin elämä on hieman rauhoittunut, eihän se vaatinut kuin yhden rattijuopottelun ja kolarin, pari puukotusuhkausta ja häädöt kahdelle tyypille. Kaikenlaista tallaajaa on tullut kohdattua tällä reissulla, enpähän ainakaan voi valittaa että seura olisi tylsää.

Huonekaverini, yhdeksän muuta tyyppiä, sen sijaan ovat loistavia. Jaetaan suklaat ja keksit, nauretaan pierujutuille, vähän kiusataan toisiamme romansseista, otetaan toinen kainaloon jos harmittaa, annetaan väsyneen nukkua rauhassa. Viime lauantaina todettiin että meillä on paras huone ikinä ja kippisteltiin muilta salassa viiniä.

Voin siis oikein mainiosti kamut, elkää hätääntykö vaikka täällä blogin puolella hiljaista tuppaa olemaan. Päivät koostuvat pienistä jutuista kuten arjen kai kuuluukin. Inkiväärikeksit ja vihreä tee, kuuma suihku, rapsuteltavat koirat. Pää täynnä haaveita ja suunnitelmia. Välillä päivät raahautuvat, välillä ne lipuvat kepeästi ohi.

The little things, Tiina, the little things! tokaisee kollegani lontoolaisella aksentillaan istahtaessaan auringon paisteeseen lounastauolla.

Oikein.

Tanunda part. 3

Nautin: aurinkoiset päivät ja polttava aurinko, suoralta tuntuva ryhti kuntosalin jälkeen, vietnamilainen aamukahvi, omalta tuntuvat ihmiset ja hassuttelu, pyykkipäivät, pankkitilin saldo, ilman tuoksu auringonlaskun jälkeen, kasvihuoneessa puuhastelu, lampaat, lampaat ja lampaat, farmin papparaisen GOOOD MOOOORNING -toivotus, ilmaiset vihannekset, uudet sanat ja lausahdukset englanniksi

En nauti: kylmät aamut, jolloin kolmekaan neuletta ei riitä, märät kurkkulaatikot noina kylminä aamuina, märät sukat, pienet suuhun, korviin ja nenään tunkeutuvat kasvihuoneötikät, ihmisten turha draamailu ja epäsiisteys, huono raejuusto

Mutta siedän ja sopeudun. Mitä vähemmän olen miettinyt ja jossitellut täällä olemisen tärkeyttä ja merkitystä, sitä paremmin olen viihtynyt. Antanut vain olla, heittäynyt hetkeen mukaan, pistänyt kurkkuja laatikoihin mukisemmatta ja pistänyt jalalla koreasti lauantai-iltaisin.

Ja kas, päivät lipuvat ohi kuin itsestään.

Tanunda part. 2

En ole eläissäni tehnyt liukuhihnatyötä enkä oikeastaan koskaan ole ajatellut millaista se mahtaa olla. Nyt tiedän. Se on loputonta mietiskelyä, tajunnan virtaa. Mieleen tulvahtavia hetkiä, ihmisiä, ääniä ja sun muita asioita menneisyydestä. Haaveita tulevaisuuden suhteen. To do- ja ostoslistoja. Päässä jumittavia kappaleita. Toki myös suuriakin pohdiskeluja elämästä.

Tyypillinen päiväni alkaa kello 5:30, kun kapuan alas yläpunkaltani kymmenen hengen huoneessa. Suurin osa huonekavereista on herännyt jo aiemmin töihin, mutta silti keräilen hiljaa tavarani kännykän valossa ja hipsin vessan kautta aamupuurolle ja kahville. Työkaverini kanssa toivotellaan hyvät huomenet ja ajellaan kevyitä rupatellen puoli tuntia töihin auringon vasta kajastaessa oranssina taivaanrannassa.

Perillä käydään heti kurkkujen kimppuun: kurkut muoviin ja laatikoihin, koon ja suoruuden mukaan tietenkin. Vähän kiroillaan, kun kurkut tuppaavat olemaan talvisin turhan käyriä ja pieniä. Lasketaan tulevien työpäivien määrä ja kuinka paljon on prosentuaalisesti jo takana (tavoitteenahan on siis 88 työpäivää, mikä oikeuttaa toisen vuoden viisumiin). Rupatellaan vähän lisää kaikesta maan ja taivaan välillä ja loppu aika ollaan hiljaa, omissa ajatuksissamme.

Kun aamun kurkut on hoidettu ja lounas nautittu, siirrytään joko toisiin kurkkuihin, kesäkurpitsoihin, bataatteihin, tomaatteihin, paprikoihin tai munakoisoihin. Tuskin enää koskaan tulen elämäni aikana ostamaan vihanneksia pohtimatta, kuka nämä on lajitellut ja pakannut ja millä mielellä. Vaikka työni tuntuu toistavan itseään, en voi muuta kuin olla kiitollinen tästä paikasta: suurin osa hostellini ihmisistä on töissä valtaisissa pakkaamoissa, joissa olet tasan yhdellä liukuhihnalla koko päivän, tasan yhden vihanneksen kimpussa, koneiden pauhatessa taustalla.

Tänään pääsin kitkemään kasvihuoneeseen tomaatin taimia odottavia multaisia rivejä, jotka olivat täynnä valtavia hämähäkkejä ja sormikkaiden rei’istä polttelevia nokkosen poikasia. Silti, olin tyytyväisempi kuin moneen päivään, kasvihuoneessa oli hiostavan kuuma, siellä tuoksui kostealle mullalle ja sai kyykistellä ja konttailla.

Tilan omistajapappa totesi vielä päivän päätteeksi, että kerrankin tyttö, joka kitkee vauhdilla eikä jää mietiskelemään turhia, kuten tytöt tavallisesti. Voi Emmanuel, tietäisitpä vain.

Tanunda part. 1

Suunnitelmat eivät menneet ihan niin kuin piti (kuten ei yleensäkään näin reissun päällä), mutta lopulta kaikki järjestyi paremmin kuin hyvin. Viiniviljelmällä ahkerointi nimittäin vaihtui vihannesten pakkaamiseen pienessä perheyrityksessa. 

Puolentoista viikon aikana olen oppinut, minkälaiset kurkut ovat ykkösluokkaa eli supermarketti kamaa, kuinka monta bataattia on noin kilon verran, miltä haisee puolikas lavallinen mädäntyneitä paprikoita ja millaiset tytöt ovat kaikista kuumimpia (työpaikalla käskyjä jakelee 18-vuotias poika, joka tietää kaikesta kaiken).

Aikaisia aamuja, väsyneitä iltoja, itseään toistavia päiviä, likaisia kynnenalusia ja erittäin vihannespitoisia aterioita. Juoksulenkkejä viiniviljelmien laidalla, suklaakeksejä ja kirjoja peiton alla sekä hostellin Big Brother elämän sivusta seurailua. No okei, launtai-iltaisin saatan nautiskella itsekin lasillisen (jos toisenkin) halpaa laatikkoviiniä.

Aika opetella taas olemaan paikallaan.

Melbourne, part. 2

Melbourne on ihana ja eloni täällä on ollut oikein mukavaa, jos unohdetaan satunnaiset kriiseilyt milloin mistäkin (mitä mä teen, kuka mä oon, mikä on elämän tarkoitus?!)

Päivät ovat lipuneet ohi omalla painollaan, ja olen ahkerasti laitellut ja jaellut työhakemuksia ja puuhastellut vähän sitä sun tätä. Ai mitä?

Museot ja galleriat. Ihmisten ja arkkitehtuurin tuijottelu. Puistossa istuskelu kirjan kanssa. Olen useampana päivänä onnistunut kävelemään jalkani rakoille tutustuessani kaupunkiin ja tappaessani aikaa. Välimatkat osaavat välillä yllättää, mutta ei hätää, ydinkeskustassa voi väsähtäessä hypätä ilmaiseen raitiovaunuun.

Halvalla voi saada mieletöntä ruokaa. Naapurin Penny Black tarjoili huhtikuun ajan pizzaa 2 dollaria kappale (kurpitsa-mozzarella, taivaallista). Lentil as anything taas on voittoa tavoittelematon, luomu-vegaaniruokaa ruokaa tarjoileva ravinteli, jossa maksetaan omantunnon mukaan. Tai ollaan maksamatta, jos on pokkaa tai taskut tyhjät.

St Kildan ranta. Ei mikään maailman kaunein hiekkaranta, mutta tarjoilee upean näkymän kaupunkiin ja historiallisen laiturin kärjessä voi bongailla pikkuisia pingviinejä ja vesirottia. Kaulahuivi tiukasti kaulan ympärille ja kahvin kanssa katsomaan kun taivas ja meri vaihtavat väriä.

Kahvilat. Kahvi on täällä hengen asia, eikä kahvilaan tunnu olevan mitään asiaa töihin, mikäli ei löydy baristan koulutusta ja/tai kokemusta usealta vuodelta... East Brunswick Project, parasta kahvia mitä olen koskaan maistanut ja söpöimmät parrakkaat baristat flanellipaidoissaan.

Ja ehkä tärkein syy, mikä takaa viihtymisen, on pikkuruinen hostellimme.

Hurmaavia ihmisiä, tässä muutamia mainitakseni: juuri ja juuri täysi-ikäinen poika Jenkeistä, jonka kanssa heilutettiin tukkaa kilpaa Guns N' Rosesin tahtiin. Uusi-seelantilainen tyttö, joka on tuleva meribiologi ja tekee täällä yliopistolla tutkimusta. Hollantilainen poika, joka treenaa maratonille ja kunnostaa työkseen ihmisten puutarhoja. Brittityttö, joka tuo työpaikaltaan päivän päätteeksi leivonnaisia. Brittiläinen poika, joka kutsuu minua Bambiksi ja puhuu täydellisintä hienostoenglantia. Toby -kissa, joka ei piittaa kenestäkään, joka ei anna ruokaa.

MUTTA MUTTA, kaikesta tästä ja näistä huolimatta...

... tein hieman äkkipikaisen päätöksen tänään tylsyyspäissäni. Jos kaikki menee hyvin, seuraavan kuukauden tai parikin ahkeroin viinitarhalla. Luvassa siis verta, hikeä ja kyyneleitä. Villapaitoja ja pieruverkkareita. Toivottavasti vähän myös roposia, ettei elo käy turhan ankeaksi.

Melbourne, part. 1

Jos Melbournea pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin se olisi cool.

Ihmiset ovat supertrendikkäitä, arkkitehtuuri sekoittelee tyylikkäästi uutta ja vanhaa, ja kultturia piisaa jokaiseen makuun. Pieniltä kujilta löytyy suloisimmat kahvilat, ravintolat ja vintage -liikkeet, ja parinkymmenen metrin päässä Chanelin liikkeestä voi ihastella graffititaidetta.

Tällä hetkellä asun kimppakämppämäisessä hostellissa Brunswickin kaupunginosassa, mikä tuo sopivasti mieleen ajat Helsingin Kalliossa: juodaan paljon kahvia, kokkaillaan terveellistä ruokaa, valitellaan työstä ja työttömyydestä ja innostutaan halvasta viinistä. Kadulla laitapuolenkulkijat ja maailmanparantajat hengailevat sulassa sovussa ja parin korttelin päästä löytyy Australian Lidl, Aldi. Ei hassumpaa.

Olen nyt aloittanut työnhaun (laiskasti, mutta aloittanut kuitenkin) ja toivoisin voivani pysyä aloillani ainakin muutaman kuukauden. Kirjoittelu tänne saattaa vähentyä, mitä nyt pieniä sattumuksia ja kummallisuuksia tulen varmaankin teille jakamaan.

Aurinkoista viikonloppua kaikille x

Sydney, part. 3

 

Kuvia viime päiviltä. Minua on viety paikasta toiseen, Bondi Beachilta Blue Mountainsille, minne ikinä haluaisinkaan (mitä luksusta onkaan istua henkilöauton kyydissä!). Onneksi, ovathan nämä maisemat helkkarin upeita täällä, ja Sydneyn kaupunki on yksi kauneimmista kaunein mitä olen koskaan nähnyt. 

Salaa olen kuitenkin tyytyväisin silloin, kun saan vain istua sohvannurkassa ja rupatella kevyitä ja vähän raskaampiakin näiden kaukaisten sukulaisten kanssa. Tai lähteä puistoon kävelylle ja pysähtyä kiipeilemään ja keinumaan. Tai ihan vain jäädä takapihalle viltin päälle ottamaan aurinkoa ja lukemaan kirjaa.

Yksinkertaisten ja arkisten juttujen arvostus kasvaa kummasti, kun parin kuukauden ajan on haahuillut rinkka selässä paikasta toiseen ja nähnyt jatkuvalla syötöllä jotakin uutta ja ihmeelllistä.

Coomba Park

Aivot lyö vähän tyhjää tällä hetkellä, mutta ajattelin nyt ilmoittaa että kaikki on kunnossa. Enemmän kuin kunnossa.

Aussisukulaiseni ottivat minut lämpimästi vastaan ja lupasivat kaiken avun ja tuen, jos sellaista tulen tarvitsemaan. Olen saanut paljon halauksia ja ruokaa, niillä pärjää jo pitkälle.

Viikonloppuna lähdimme isotädin poikaystävän mökille, Wallis -järven rannalle. Nuorempi polvi varoitteli, että tulen kuolemaan tylsyyteen ja haluaisinko sittenkin viettää vähän cityelämää. Valitsin tottakai maaseudun.

Ihmettelin kenguruita ja kuuntelin kookaburran naurua. Söin paljon, join paljon kahvia ja nukuin paljon. Saunoin pitkään ja hartaasti. Tuijottelin valtavaa järveä ja pääsin kastamaan varpaani Tyynen valtameren aalloissa. Lueskelin, kirjoittelin ja tein ristikoita. Pääsin kärryille siitä, mitä on kunnon australian finglish.

Sydney, part. 2

Alan pikkuhiljaa lämpenemään Sydneylle. Ensimmäiset päivät paleli, väsytti ja v...ti. Ikävöin Kaakkois-Aasiaa ja ihmisiä sieltä. 

Eilen sain kuitenkin hoidettua huikean määrän käytännön juttuja ja tänä aamuna askel oli jo paljon kepeämpi. Kiertelin kaikki kuuluisat maamerkit, nykytaiteen museon ja söin puistossa mansikoita. Harhailin ilman karttaa, mutta löysin mieluisia paikkoja ilmankin.

Täällä tuntuu ja näyttää ihan meidän loppukesälle: ilma on viileä, mutta aurinko lämmittää kuumasti jos sille päälle sattuu. Ihmiset vetävät neuleen sandaalien ja sortsien kaveriksi ja joidenkin puiden lehdet ovat rusehtavia. Palmut tosin ovat ikivihreitä, niistä usein vasta tajuaa, että missäs sitä nyt ollaankaan. 

Alan innostua tästä oudosta syksystä.

Sydney, part. 1

Da Latista palasin Saigoniin muutamaksi päiväksi. Tapasin vanhoja tuttuja ja tuhlasin vikat dongit ruokaan ja olueen.

Nyt olen Sydneyssä. En ole koskaan ollut näin kaukana kotoa.

En ole paljon hostellia pidemmälle vielä päässyt, sillä viime yön lento oli paljon raskaampi kuin mitkään viime kuukausien 10-18 tunnin bussimatkat: olin umpijäässä ja pää täynnä räkää, ilman ruokaa ja vettä. Koneen laskeuduttua heikotti ja jännitti, mutta kaikki sujui hyvin ja löysin hostellini.

Pitkien päiväunien jälkeen uskaltauduin vähän tutkimaan lähiympäristöä ja kaikki on niin outoa ja länsimaalaista. Voin ylittää kadun odottamalla vain viherää valoa. Ruokakaupasta saa ihan kaikkea ja voin laittaa ruokaa. Lyhyillä hihoilla tulee oikeasti kylmä. Kaikki puhuvat englantia ja ovat kohteliaita. Kaikki on kallista.

Hostellin hissi ei toimi ja yhteiset oleskelutilat ovat täynnä lapsellisia juttujaan mölyäviä brittikundeja.

Tekee mieli käpertyä takaisin peiton alle ja herätä huomenna ihan uusin mielin tähän ihmeelliseen maahan.

Canyoning, Da Lat

Taisin löytää sisäisen adrenaline junkieni.

Kuusi tuntia laskeuduttiin alas kallioita ja vesiputouksia, ja mentiin virran vietävinä.

Voi pojat mikä olo olikaan kaiken tämän jälkeen.

Da Lat

Etelä-Vietnamin ylämailla, Da Latin kaupungissa tuoksuu paikoitellen mäntymetsä ja kaikkialla on kukkia. Matkalla tänne näin hengästyttävän kauniita, vehreitä vuoristomaisemia ja jo minibussin ikkunasta vedin keuhkoihini antaumuksella raikkainta ilmaa pariin kuukauteen.

Vietin päivän kaupungilla ja kukkatarhalla kuljeskellen ja muistikirjan kanssa kahviloissa notkuen.
Mieli ja ajatukset ovat jo vähän liikaa tulevassa viikossa ja suurissa muutoksissa, myös lievää reissuturtumista on havaittavissa.

On siis pikku adrenaliiniryöpyn paikka.