161116

Mitään erityisen kummallista ei täällä ole tapahtunut, joten jaan tässä vain muutamia viime aikojen tapahtumia ja ajatuksia, jotka jollain tavalla sykähdyttivät kirjoittajaansa. 

✶✶✶

Minut kutsuttiin viime lauantaille työkaverin syntymäpäiväjuhliin. Juhlat jee, tuntemattomat ihmiset ei niinkään jee. Tunsin siis ainoastaan synttärisankarin, joten kovasti nihkeilytti lähteä yksin. Juhlat olivat isossa pubissa, sehän olisi kuin lähtisi yksin baariin, ei ikinä. Ja kenen kanssa siellä muka juttelisi, kun on niin ujo ja hiljainenkin. 5 minuuttia ennen aikataulun mukaista lähtöä päätin, että mitä tässä on menetettävää, mahdollisesti hauskaa vaiko kotona sohvan nurkassa kyhjöttämistä niinkuin joka toinen ilta. Vähän lisää maskaraa, mekko päälle ja korot jalkaan. Aina voi lähteä pois, kuiskailin itselleni vielä bussissa. Perille päästyäni löysin seurueen nopeasti ja vaivaantuneisuudesta ei tietoakaan, italialainen seurue otti vastaan lämpimästi ja nautin tästä dolce vitasta mitä joukkio hehkui ympäriinsä.

Olen useampaan otteeseen täällä ollessani miettinyt omaa persoonallisuuttani. Suomessa koen olevani hieman ujo, hillitty, arka, ehkä jopa liiankin. Täällä on helpompi höpötellä joutavia tuntemattomien kanssa, nauraa pää takakenossa ja hölmöillä. Tekeekö sen sitten toinen kieli, toinen ympäristö, se, että kukaan ei tiedä sinusta juuri mitään? Hei, ehkä se on sittenkin se aivojen lopullinen kehittyminen (mistä äiti jaksaa aina muistuttaa) mikä tapahtuu 25 -vuotiaana? Tiedä häntä. Parempi niin, ei tule mietittyä enää niin paljon, että mitä tuokin minusta ajattelee vaan voi olla ja elää.

✶✶✶

Superkuun ilta oli kaunein mitä olen hetkeen nähnyt. Lenkin päätteeksi jäin meidän järvelle monien muiden tavoin odottelemaan kuun nousua. Lämpötila ei kuuman päivän päätteeksi juurikaan pudonnut, ja auringon laskun jälkeen oli suorastaan helpottavat +28 astetta lämmintä. Sirkat ja kaskaat sirittivät, sorsat kaakattelivat hiljakseen. Ja kuu nousi pyöreänä, aina yhtä upeana.

✶✶✶

Tuona kuumana päivänä meidän auto vähän savutteli konepellin alta, ja 17 -vuotiaalle autovanhukselle kuumat päivät ovat usein vähän tukalia, on ylikuumentumista ja käynnistysvaikeuksia. Mekaanikkokämppikseni totesi, että kyllä se vielä tämän kesän kestää. Luottavaisena olen siis ajellut ja yrittänyt jättää huomioimatta epäilyttävät äänet konepellin alta kunnes tänään työmatkalla ajohihna, tuulettimen hihna? napsahti äänekkäästi poikki. Kämppikseni mukaan vaihtoehtoja oli kaksi, kummassakin haittansa: a) jätä parkkiin töihin ja maksa noin 30 dollaria päivä (kämppis on Uudessa-Seelannissa eikä anna mun maksaa muille mekaanikoille ylihintaa), tai b) aja kotiin ja jää ehkä tien penkkaan ylikuumentumisen vuoksi. 

Otin riskin ja ajoin kotiin hikoillen ja lämpömittaria tuijotellen, ilman varasuunnitelmaa hajoamiselle. Selvisin ihmeen kaupalla kotiin ja purskahdin yksin itkunsekaiseen nauruun helpotuksesta. Autoileville ihmisille ei ehkä mitään ihmeellistä, mutta tälle kuskille suuri jännitysnäytelmä. Toivottavasti saadaan vielä meidän pikku kauppa rantakassi kuntoon.

✶✶✶

Töissä on kiirettä, mutta päivä päivältä mukavampaa. Työ itsessään nyt ei ihmeellistä ole, mutta työkaverit ja asiakkaat make my day. Kantikset hakevat päivittäin kahvinsa ja sämpylänsä, tai istuvat alas tunnin, puolen mittaisille lounastauoilleen, välillä mietin tekevätkö nämä ihmiset töitä lainkaan. Moni on jo nimeltä tai kasvoilta tuttu ja kuulumisia vaihdellaan. Työkaverit on hyvällä tavalla sekopäisiä, pomoista puhumattakaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni on työ, jonka kollegoja tapaisin mielelläni työn ulkopuolella. Ja onhan me after workeilla jo käyty, kuten täällä erittäin perjantainen tapa on.

Rehellisyyden nimissä on niitäkin päiviä, jolloin ei vaan kestä mitään eikä ketään, vaan työpäivän päätteeksi suunnistaa suoraan kotiin ja laittaa ovet säppiin ja piiloutuu sohvan nurkkaan tältä maailmalta. Tai sitten laittaa lenkkarit jalkaan ja juoksee raivolla ympäri lähipuiston järven.

✶✶✶

Itselleen ja itsekseen kokkaaminen on mälsää. Syön tässä kolmatta iltaa putkeen bataatti-papu-feta-salaattia ja juon liikaa sitruunanmakuista vissyä, kun kukaan ei ole asiasta huomauttelemassa.

✶✶✶

Mitä teille kuuluu?

Peppermint Grove

Työntäyteisten viikkojen vastapainoksi pakkasin perjantaiaamuna autoon välttämättömät ja suunnistin työpäivän päätteeksi etelään kavereiden rantatorpalle. Lähes kolmen tunnin ajomatkan jälkeen huokaisin helpotuksesta, kun käännyin moottoritieltä pois kohti rantaa, ja auringon laskiessa niittyjen taakse kengurut alkoivat kerääntyä jengeineen joka puolelle. Nämä veijarit kokoontuvat aukeille ja teiden reunoille syömään illan hämärtyessä, sekä aiheuttamaan autoilijoille sydämen tykytyksiä. Törmäyksiltä vältyttiin ja pääsin viimein nauttimaan maaseudun rauhasta "beach house" mökille.

Heti perillä käteen törkättiin viinilasi ja istutettiin syömään pihvejä ja hiomaan viinitilasuunnitelma seuraavalle päivälle. Pelkästään humalaisesta hortoilusta viinitilalta toiselle ei suinkaan ollut kyse, vaan tämä kaveripariskunnan missiona oli myös löytää juomakelpoista viintä kihlajaisiinsa. Itse en pistänyt pahaksi tätä operaatiota, päinvastoin. Farmiduunien aikana viinitilan naapurissa opin, että kyseessä ei ole ainoastaan turhaa hienostelua ja hassulta kuulostavia sanoja ("pyöreähkö", "viileä"), vaan ihan viiniamatöörinäkin voi mennä paikan päälle, päästä jyvälle siitä, että mistä tykkää ja huomata erot eri rypäleiden välillä. Maistattajat tuskin ajattelevat, että mitä tuokin juntti täällä tekee, he ovat varmasti nähneet kaikenlaisia maistajia maan ja taivaan väliltä.

Ajeltiin viinitilalta toiselle (eräs meistä suostui kuppiin syljeskelijäksi), ihailtiin vihreänä helottavia viiniköynnöksiä ja päättäväisinä vaeltelevia lehmä- ja lammaslaumoja. Maaseudun tyttönä pakko sanoa, miten sielu lepää näissä maisemissa ja hengitys tasaantuu. Suosikkimme viinitiloista oli pienin, kaverini perhetutun luomuviinitila, joka on auki silloin kun herraa itseään huvittaa. Paikalle päästyämme kohtasimme suljetun portin, ja pari puhelua soittamalla saatiin portti auki. Tilan isäntä tuli vastaan kuraisissa työhaalareissa ja johdatti meidät pihan perälle pieneen vajantapaiseen, jossa oli muutama pullo rivissä, vailla etikettejä vielä. Kuulemma ne saattavat maistua kaikki vähän eriltä näillä valmistusmenetelmillä ja luomurypäleillä, mutta alas menee kyllä. Mitä mutkattomuutta ja suorasukaisuutta!

Onnistuneiden viinikauppojen jälkeen oli vielä pakko hakea iltanaposteltavat suklaa- ja juustotehtaalta, sekä käydä syömässä lounaan ja illallisen välimuoto, ruokapuoli kun melkein tuppasi unohtumaan. Jos joku olisi kertonut 12 -vuotiaalle Tiinalle, että rapea ja silavainen possun kylki (täällä sitä kutsutaan pork bellyksi, eli possun vatsaksi) voi olla niin hyvää, että melkein itkettää, olisi saatu vastaukseksi vain epäilevät silmien muljautukset ja tuhahdus. Nyt annos katosi parempiin suihin muutamassa minuutissa.

Matkalla takaisin mökille napattiin vielä yksi kaverimme kyytiin bussiasemalta. Nauratti, vuosia sitten me tytöt muutettiin ventovieraina toisillemme nuhjuiseen kimppakämppään Porvoon Kevätkumpuun jakamaan opiskelun riemut ja turhautumiset. Ja nyt, reilu 6 vuotta myöhemmin, samat tytöt istumassa toisella puolella maapalloa, rantamökillä keskellä australialaista maaseutua. Jutut eivät juurikaan ole vaihtuneet, pelattiin Uno -korteilla, nauraa käkätettiin, juotiin lisää viintä ja syötiin kaikki juustot vaikka kotiinkin olisi kai voinut jotain tuoda tuliaisena. Yöllä nukuin makeammin kuin moneen viikkoon.

Tänä aamuna heräsin melko aikaisin, vähän ennen muita ja istuin kahvikupin kanssa sohvalla ja kuuntelin rannalta kantautuvaa aaltojen kohinaa ja lintujen säksätystä puissa. Vähän ikävöiden yhtä tyyppiä, mutta tietäen, että tämä sanoisi vain "lopeta turha ajattelu, heitä sukat pois ja mee rannalle kattomaan aaltoja, siellä on koiria kans".

Ja niin mä sitten menin.

Päivät valuvat

Kävin pari tuntia sitten saattelemassa lentokentälle sen rakkaimman ja tärkeimmän reissukaverini, Simonin. Itkua tihrustaen oli pakko sanoa hei heit seuraavaksi kymmeneksi viikoksi, kun tämän viisumi sitten viimein loppui.

Jos nyt jotain positiivista tähän pitää sanoa, niin ainakin vaatekaappi on viimeinkin siistissä järjestyksessä. Lattialla ei loju epämääräisiä parittomia sukkia. On omaa aikaa vaikka kuinka, aikaa nähdä tyttökavereita ja aikaa aloittaa uusi harrastus. Voi syödä just sitä mitä huvittaa tai katsoa se hupsuin romanttinen komedia. Kirjoitella tänne useammin hehe. 

Sähköpostissa odottaa lentolippu jouluksi kotiin ja viestit kulkee reaaliajassa vaikka välimatkaa onkin reilut 15000 km, eli ei suinkaan tarvitse vaipua epätoivoon.

Viimeiset viikot yhdessä yritettiin puuhailla kaikkea, mitä on aiemmin jäänyt tekemättä. Kierrelty luonnonpuistoja, ihmetelty puissa raukeina roikkuvia koaloja, hävitty kavereiden lähipubin tietovisassa, suppailtu joella, syöty aamiaisia uusissa kahviloissa, tehty pitkiä kävelyretkiä.

Lähtöhermostuksissa tuli myös äkäiltyä puolin jos toisin, mutta onneksi kaksin verroin enemmän naurettua ja hassuteltua.

Ollaan myös pohdiskeltu enemmän kuin koskaan, että minne sitä oikein asettuisi, kun nämä haahuiluvuodet on kai joskus vaihdettava määrätietoiseen tulevaisuuden rakentamiseen. Tällä hetkellä Perth tuntuu juuri siltä, mitä haluaisimme elämältä. Ei pimeitä, pitkiä ja kylmiä talvia. Rento elämäntyyli, mutta silti kaikki toimii niin kuin kotonakin. Luontoon ja rannalle ajaa noin kymmenisen minuuttia, jos sitäkään. Maailman kauneimmat auringonlaskut...

Tyypillistä, sitä haluaisi juuri sen vaihtoehdon, mikä ihan käytännön syistä (viisumi) ei juuri nyt onnistu. Aika näyttää, josko sitten vuosien päästä on meidän aika tulla tänne ihan kunnolla.

Nyt mennään kuitenkin päivä, viikko kerrallaan.

Go Wallabies

Olen päättänyt kunnostautua tyttöystävänä ja osoittaa enemmän kiinnostusta tuon toisen puoliskon intohimon kohteisiin. Kun muutama viikko takaperin tämä ehdotti Australia - Argentiina rugbyottelun katsomista livenä, vastasin epäröimättä joo mennään vaan.

Ja onneksi vastasinkin. Voi laskea yhden käden sormilla ne kerrat, kun olen käynyt katsomassa mitään urheilua paikan päällä. Jos ei koulu ja harrastelujuttuja lasketa, niin kerran hiihdon MM -kisoja, kerran jääkiekkoa..? Siinä se taisi sitten ollakin. Mielikuviini urheilukatsomoista kuului (etenkin näin maskuliinisessa lajissa kuin rugby) kaljapäissään olevat äijänköriläät, jotka kovaan ääneen huutelevat pelaajille miten siellä nurmikolla pitäisi oikein toimia ja oma tylsistyminen, koska se nyt on vaan hupsua painimisen ja pallonheittelyn sekoitusta mistä aikuiset miehet sekoavat.

Saavuimme paikalle kahdeksan tyypin voimin, ja pitkin matkaa näkyi stadionille vaeltavia keltapaitaisia kenguruiden kannattajia. Eräs kavereistamme pelaa itse rugbya täällä Perthissä, ja johonkin sisäpiiriin kuuluvana pääsimme VIP -alueelle hakemaan eväät matsiin sekä omat keltaiset paidat ja huivit.

Mielikuvani osoittautuivat osittain oikeaksi, katsomo oli enimmäkseen täynnä niitä äijiä kaljat kourassa, mutta huutelu ja kannustus oli varsin hyväntahtoista ja tunnelma mitä parhain. Meidän katsomossa oli jopa pieni puhallinorkesteri soittamassa pelin tahtiin ja jammaillessa kymmenen asteen lämpötila varsin mukavasti.

Itse peli, noh, mitä nyt rugbysta ymmärrän, oli vähän tylsää katsottavaa aussien höykyttäessä argentiinalaisia. Pelin sijaan saatettiin paikoitellen keskittyä enemmän juustolla ja sipulilla kuorrutettuihin hodareihin ja kuulumisten vaihtamiseen, mikä kai kuuluu asiaan. Meidän varovaisesta, aussien keskellä tapahtuneesta kannustuksesta huolimatta Argentiina hävisi lopulta 36 - 20.

Pelin jälkipuinnit jätin porukan miehille ja tulin itse kotiin nukkumaan, sillä mikään ei voita freesinä ja pirteänä vietettyä sunnuntaita, eihän? Leppoisaa sunnuntaita ja tulevaa viikkoa!

Elämää

Kaikki on jatkunut täällä oikeastaan siitä, mihin viimeksi jäätiin, nyt kun molemmat ollaan taas töissä kiinni. Sain töitä kahvilasta, joka on erään sairaalan ja tutkimuslaitoksen yhteydessä, eli asiakaskunta koostuu lähinnä lääkäreistä, hoitsuista ja tutkijoista. Paikka on auki ainoastaan ma-pe eli ensimmäistä kertaa elämässä mulla on viikonloput ja arki-illat vapaat!

Viimeiseen vuoteen elämässä ei ole oikein ollut kunnollista rytmiä, niin nautitaan nyt siitä kunnolla. En siis aio marmattaa ruuhkabussissa istumisesta, itseään toistavista päivistä ja siitä, että on vasta tiistai.

Aikamoinen tiistai olikin, ainakin nyt iltaruuan ja suklaapalan jälkeen täällä istuskelee sohvalla melko tyytyväinen tyyppi. Kämppiksen aamuyön jatkobileet vähän kiukutti aamulla, kun toinenkaan kahvikuppi ei tuntunut herättävän millään. Töihin päästyä toisten hyvä tuuli kuitenkin tarttui, tiistai on kuulemma meidän kahvilassa tunnetusti kahvipäivä, ei niinkään lounastamispäivä. Kepeän ja rauhallisen työpäivän jälkeen tultiin Simonin kanssa yhtä aikaa kotiin ja päätettiin kauniin auringonpaisteen johdosta mennä vielä rannalle kahville ja kävelylle.

Aikamme tallailtuamme pysähdyttiin ihailemaan auringonlaskua, millaista ei olla hetkeen nähty. Tai onhan noita, mutta milloin mitäkin pilvenhattaraa edessä ja meri tyrskyää niin että päässä heittää. Tällä kertaa meri oli aivan lättänä ja aurinko lipui alas kullan, oranssin ja pinkin väreissä. Kameraa ei tietenkään ollut tällä kertaa mukana, mutta tuskin se olisi tehnyt oikeutta sille näylle. Etenkin kun kaiken kruunasi auringonsillan ympärillä uiskenteleva delfiiniperhe. Sen verran harvinainen näky, että varovasti vain pähkäiltiin onko kyseessä hylkeet vai kiven lohkareet. Viimeistään viereemme isänsä kanssa tullut pikkutyttö vahvisti asian kiljumalla "DELFIINEJÄ! ISKÄ KATO! TÄÄ ON EHKÄ SIISTEINTÄ IKINÄ!"

Teki mieli alkaa hihkumaan tytön mukana, koska olihan se nyt ehkä siisteintä ikinä. Ainakin ikimuistoisinta, mitä näillä rannoilla on toistaiseksi tapahtunut.

Yllä oleva kuva on viime viikolta, kun käytiin juhlimassa meikän synttäreitä. Meistä parasta juhlimista on luonnollisesti hyvä ruoka, ja kavereiden seura, josta nautittiin sitten viikonloppuna. Oli kihlautumis- ja vauvauutisia ilmassa, hurjaa. Naurettiin, pelattiin mölkkyä ja kilisteltiin myöhään yöhön, ei kukaan malttanut oikein kuppilaankaan lähteä kun oli niin mukavaa vaan olla porukalla.

Nyt tuntuu, että on se oma paikka löytynyt täältä. Ja hyvä paikka onkin olla.

Elossa

Perthissa jalleen ja nyt olisi jo vahan jutunjuurta kerrottavana.

Oman tietokoneen paatin jattaa kotiin pohdittuani, etta jaksanko kantaa hitaasti hajoavaa painavaa rotiskoa mukanani, ja kun reissukaverillani on kuitenkin toimiva peli matkassa niin eikohan talla parjata. Valitettavasti en osaa aakkosia tahan brittiversioon loytaa, toivottavasti kestatte lukea ilmankin! Lyhyeammat sepustukset onnistuu onneksi puhelimella.

Suomesta Walesiin siirtyminen sujui kepeasti, ja ihastuttavassa peribrittilaisessa kesasateessa ja -tuulessa tuli kierreltya niin Cardiff kuin ymparoiva maaseutu lampaineen ja vehreine vuorineen. Kaytiin haistelemassa myos merta ja ihmettelemassa myrskyavaa merta, jonka vari ei juuri taivaasta eronnut. Sain syodakseni etikkaisia fish and chips annoksia ja paasin juhlimaan Simonin ystavien haita golfklubille, jonka hienous aluksi jannitti. Loppujen lopuksi jannitys osoittautui ihan turhaksi, silla kaikki paikalla olevat ihmiset olivatkin ihan tavallisia ja jalat maassa, ja yksi suomitytto mahtui sekaan ihan helposti. Monta kertaa sain kuulla Islannin hienosta suorituksesta jalkapallon MM -kisoissa, aina en jaksanut edes korjata vaan hymyilin natisti takaisin.

Parin viikon aikana ehdin tavata niin paljon ihmisia, ettei puolienkaan nimet ja kasvot osu yhteen mun paassa. Ja tietty tarkein, eli Simonin oma perhe hurmasi kylla ihan taysilla, niin kiltteja ja ihania tyyppeja, unohtamatta perheen Jessie -koiraa, jonka kanssa tehtiin diili etta kaydaan viela joskus lenkilla yhdessa.

Matka Australiaan ei ollutkaan sitten niin kivuton. Kaikki alkoi siita, kun lentoaika oli merkattu kalenteriini vahan epamaaraisesti ja paivaa ennen lentoa  tajusimme tajusin, etta lento onkin huomisaamuna eika ylihuomenna. Alunperin tarkoitus oli menna kaverille yoksi Lontooseen, mutta suunnitelmat vaihtuikin akkia yobussiksi Heathrow'n kentalle. Huonosti nukutun jalkeen uni maittoi ilmeisesti vahan liiankin hyvin yhteensa noin 17 tuntia kestaneilla lennoilla, silla Perthiin saavuttuamme en nukkunut viikkoon kunnon younia. Milloi nukuin vahingossa puoleen paivaan ja milloin makasin valveilla viela neljalta yolla. Elamani ensimmainen oikea jetlag!

Aikaerosta ja vasymyksesta toivuttuamme ryhdyttiin hommiin. Viikon sisaan loydettiin uusi koti, talla kertaa jaetaan talo suomalais - irlantilaisen pariskunnan kanssa, ja sita yhtalaisyyksien maaraa meidan parisuhteissa. Tullaan siis mainiosti juttuun, talossa piisaa tilaa ja eika etaisyys rannallekaan juuri edellisesta kasvanut. Toiden osalta kaikki on sujunut melko mutkattomasti, Simon paasi muuttomieheksi ja mulla on pari vuoroa luvassa nain alkuun myymaan gourmet hampurilaisia yhteen rentoon ja trendikkaaseen paikkaan, peukut pystyyn etta tulee lisaa tunteja koska tyo vaikutti just silta mita haluaisin nyt tehda. Olen uskaltanut vahan nirsoilla paikkojen suhteen, silla en halua viettaa viimeisia aussikuukausia surkeana, epakivassa tyossa tihrustaen... Katsotaan mita pankkitili sanoo tahan haha!

Tassa nyt alkuun meidan kuulumisia. Ilman toita paivat on vahan hitaita, aamulenkkeja, paivaunia, telkkasarjoja. Odotellaan kesaa kovasti, koko ajan palelee kun ulkolampotila on noin 18 astetta ja sisalla tuntuu olevan viela kylmempi. Onneksi kotosalla on ihan ookoo pukea ylleen kolme villapaitaa ja sukat. Ja kaariytya peittoon.

Saikkupäivä

Täällä on taas touhotettu menemään ilman minkäänlaista ajantajua. On ollut töitä, ei tuntimääräisesti ehkä niin paljon kuin voisi olla, mutta päivissä jopa vähän liikaakin. Ne harvat vapaapäivät kuluvat asioita hoidellessa, kavereita nähdessä ja eri riennoissa juostessa. Lepääminen on ollut vähän mitä on, katkonaisia yöunia ja aamuisin pitää herätä juoksemaan tai salille, koska sitähän se hyvinvointi on.

Tai sitten ei. Vaikka pää jaksaisi ja haluaisi tehdä ja nähdä kaiken, kroppa ei: viime viikolla kurkku alkoi päivä päivältä kipeytyä kunnes tänä aamuna heräsin äänettömänä. Soitin ääni pihisten töihin että ei mulla kuumetta oo, voin kyllä tulla. Vastaukseksi sain lempeät naurut että jääpäs nyt kotiin lepäämään.

Täällä sitä nyt ollaan lepäilty ja hoettu itsekseni että on ihan normaalia olla välillä kipeä eikä elämän toinen saikkupäivä maailmaa kaada. Eikä ihan oikeasti kaadakaan. Poikaystävä peitteli sohvalle, laittoi leffan pyörimään ja toi vettä ja teetä. Hoiti pyykit ja ruokaostokset, suorastaan komensi takaisin sohvalle kun yritin mukaan. Päivän nukuttuani heräsin tuossa vähän aikaa sitten niin kiitollisena kaikesta, että ihan liikutuin. Ehkä myös hormonitoiminnalla ja stressin purkautumisella oli osansa, mutta että minkä tyypin olenkaan löytänyt!

Stressistä puheen ollen, sitäkin on viime aikoina ollut ilmassa vaikka kuinka olen yrittänyt jättää sen huomioitta. Milloin on Australian toisen viisumin saanti jännittänyt ja milloin raha, se kun tuntuu lähtevän käsistä sitä mukaa kuin sitä tulee. Viisumi sentään napsahti sähköpostiin heti, kun olin käynyt lääkärissä tutkittavana ja keuhkoni kuvauttamassa. Huvitti ja jänskätti koko toimenpide, juoksin pienestä kopista toiseen eri hoitajien käsiteltäväksi. Ekana pituus, paino, korvat ja näkö, sitten pissa purkkiin, sitten röntgen ja lopuksi vähän tunnustelua, että löytyykö sieltä kropasta mitään sinne kuulumatonta. Homma oli minuuteissa ohi, enkä edes kehtaa laittaa hintaa koko touhulle tähän. Viisumin sain 24 tunnin päästä.

Vuosi lisää miettimisaikaa, että mitähän sitä seuraavaksi tekisi elämässä. Seuraavaksi mielessä siintää kyllä Suomen kesä, ruisleipä, yötön yö, äidin tekemät ruoat, sauna, piimä...