Kävin pari tuntia sitten saattelemassa lentokentälle sen rakkaimman ja tärkeimmän reissukaverini,
Simonin. Itkua tihrustaen oli pakko sanoa hei heit seuraavaksi kymmeneksi
viikoksi, kun tämän viisumi sitten viimein loppui.
Jos nyt jotain
positiivista tähän pitää sanoa, niin ainakin vaatekaappi on viimeinkin
siistissä järjestyksessä. Lattialla ei loju epämääräisiä parittomia sukkia. On
omaa aikaa vaikka kuinka, aikaa nähdä tyttökavereita ja aikaa aloittaa uusi
harrastus. Voi syödä just sitä mitä huvittaa tai katsoa se hupsuin romanttinen
komedia. Kirjoitella tänne useammin hehe.
Sähköpostissa odottaa lentolippu jouluksi kotiin ja viestit kulkee
reaaliajassa vaikka välimatkaa onkin reilut 15000 km, eli ei suinkaan tarvitse vaipua epätoivoon.
Viimeiset viikot
yhdessä yritettiin puuhailla kaikkea, mitä on aiemmin jäänyt tekemättä.
Kierrelty luonnonpuistoja, ihmetelty puissa raukeina roikkuvia koaloja, hävitty kavereiden lähipubin tietovisassa, suppailtu joella, syöty aamiaisia uusissa kahviloissa, tehty pitkiä kävelyretkiä.
Lähtöhermostuksissa
tuli myös äkäiltyä puolin jos toisin, mutta onneksi kaksin verroin enemmän
naurettua ja hassuteltua.
Ollaan myös pohdiskeltu enemmän kuin koskaan, että minne sitä oikein asettuisi, kun nämä haahuiluvuodet on kai joskus vaihdettava määrätietoiseen tulevaisuuden rakentamiseen. Tällä hetkellä Perth tuntuu juuri siltä, mitä haluaisimme elämältä. Ei pimeitä, pitkiä ja kylmiä talvia. Rento elämäntyyli, mutta silti kaikki toimii niin kuin kotonakin. Luontoon ja rannalle ajaa noin kymmenisen minuuttia, jos sitäkään. Maailman kauneimmat auringonlaskut...
Tyypillistä, sitä haluaisi juuri sen vaihtoehdon, mikä ihan käytännön syistä (viisumi) ei juuri nyt onnistu. Aika näyttää, josko sitten vuosien päästä on meidän aika tulla tänne ihan kunnolla.
Nyt mennään kuitenkin päivä, viikko kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti