Olen useampana päivänä yrittänyt kirjoittaa tänne, koota jotain järkevää päässä risteilevistä ajatuksista ja muistikirjan sivuille rustatuista hajanaisista lauseista, mutta tuntuu, ettei mitään kummallista sanottavaa ole sitten viime kerran, hyvin yksitoikkoista elämää tällä hetkellä kun viettelen.
Tänään papuja poimiessani elin hetken, josta ei puuttunut mitään
eikä mitään ollut liikaa: aurinko lämmitti katon läpi, tuuli humisutti
muoviseiniä, nilkkurit upposivat pehmeään mutaan, koira haukkui pihalla ja olo
oli kepeä, vaikka oli jo yhdeksäs tunti menossa ja kasvien lehdet kutitteli
käsiä (samalla vähän hykertelin oman
työni mielekkyyttä, osa meidän hostellin asukeista nimittäin pääsi lahtaamaan
8500 kanaa).
Huonekaverini, yhdeksän muuta tyyppiä, sen sijaan ovat loistavia.
Jaetaan suklaat ja keksit, nauretaan pierujutuille, vähän kiusataan toisiamme romansseista,
otetaan toinen kainaloon jos harmittaa, annetaan väsyneen nukkua rauhassa.
Viime lauantaina todettiin että meillä on paras huone ikinä ja kippisteltiin
muilta salassa viiniä.
Voin siis oikein mainiosti kamut, elkää hätääntykö vaikka täällä
blogin puolella hiljaista tuppaa olemaan. Päivät koostuvat pienistä jutuista
kuten arjen kai kuuluukin. Inkiväärikeksit ja vihreä tee, kuuma suihku,
rapsuteltavat koirat. Pää täynnä haaveita ja suunnitelmia. Välillä päivät
raahautuvat, välillä ne lipuvat kepeästi ohi.
The little things, Tiina, the little
things! tokaisee kollegani
lontoolaisella aksentillaan istahtaessaan auringon paisteeseen
lounastauolla.
Oikein.