Tanunda part. 2

En ole eläissäni tehnyt liukuhihnatyötä enkä oikeastaan koskaan ole ajatellut millaista se mahtaa olla. Nyt tiedän. Se on loputonta mietiskelyä, tajunnan virtaa. Mieleen tulvahtavia hetkiä, ihmisiä, ääniä ja sun muita asioita menneisyydestä. Haaveita tulevaisuuden suhteen. To do- ja ostoslistoja. Päässä jumittavia kappaleita. Toki myös suuriakin pohdiskeluja elämästä.

Tyypillinen päiväni alkaa kello 5:30, kun kapuan alas yläpunkaltani kymmenen hengen huoneessa. Suurin osa huonekavereista on herännyt jo aiemmin töihin, mutta silti keräilen hiljaa tavarani kännykän valossa ja hipsin vessan kautta aamupuurolle ja kahville. Työkaverini kanssa toivotellaan hyvät huomenet ja ajellaan kevyitä rupatellen puoli tuntia töihin auringon vasta kajastaessa oranssina taivaanrannassa.

Perillä käydään heti kurkkujen kimppuun: kurkut muoviin ja laatikoihin, koon ja suoruuden mukaan tietenkin. Vähän kiroillaan, kun kurkut tuppaavat olemaan talvisin turhan käyriä ja pieniä. Lasketaan tulevien työpäivien määrä ja kuinka paljon on prosentuaalisesti jo takana (tavoitteenahan on siis 88 työpäivää, mikä oikeuttaa toisen vuoden viisumiin). Rupatellaan vähän lisää kaikesta maan ja taivaan välillä ja loppu aika ollaan hiljaa, omissa ajatuksissamme.

Kun aamun kurkut on hoidettu ja lounas nautittu, siirrytään joko toisiin kurkkuihin, kesäkurpitsoihin, bataatteihin, tomaatteihin, paprikoihin tai munakoisoihin. Tuskin enää koskaan tulen elämäni aikana ostamaan vihanneksia pohtimatta, kuka nämä on lajitellut ja pakannut ja millä mielellä. Vaikka työni tuntuu toistavan itseään, en voi muuta kuin olla kiitollinen tästä paikasta: suurin osa hostellini ihmisistä on töissä valtaisissa pakkaamoissa, joissa olet tasan yhdellä liukuhihnalla koko päivän, tasan yhden vihanneksen kimpussa, koneiden pauhatessa taustalla.

Tänään pääsin kitkemään kasvihuoneeseen tomaatin taimia odottavia multaisia rivejä, jotka olivat täynnä valtavia hämähäkkejä ja sormikkaiden rei’istä polttelevia nokkosen poikasia. Silti, olin tyytyväisempi kuin moneen päivään, kasvihuoneessa oli hiostavan kuuma, siellä tuoksui kostealle mullalle ja sai kyykistellä ja konttailla.

Tilan omistajapappa totesi vielä päivän päätteeksi, että kerrankin tyttö, joka kitkee vauhdilla eikä jää mietiskelemään turhia, kuten tytöt tavallisesti. Voi Emmanuel, tietäisitpä vain.

Tanunda part. 1

Suunnitelmat eivät menneet ihan niin kuin piti (kuten ei yleensäkään näin reissun päällä), mutta lopulta kaikki järjestyi paremmin kuin hyvin. Viiniviljelmällä ahkerointi nimittäin vaihtui vihannesten pakkaamiseen pienessä perheyrityksessa. 

Puolentoista viikon aikana olen oppinut, minkälaiset kurkut ovat ykkösluokkaa eli supermarketti kamaa, kuinka monta bataattia on noin kilon verran, miltä haisee puolikas lavallinen mädäntyneitä paprikoita ja millaiset tytöt ovat kaikista kuumimpia (työpaikalla käskyjä jakelee 18-vuotias poika, joka tietää kaikesta kaiken).

Aikaisia aamuja, väsyneitä iltoja, itseään toistavia päiviä, likaisia kynnenalusia ja erittäin vihannespitoisia aterioita. Juoksulenkkejä viiniviljelmien laidalla, suklaakeksejä ja kirjoja peiton alla sekä hostellin Big Brother elämän sivusta seurailua. No okei, launtai-iltaisin saatan nautiskella itsekin lasillisen (jos toisenkin) halpaa laatikkoviiniä.

Aika opetella taas olemaan paikallaan.

Melbourne, part. 2

Melbourne on ihana ja eloni täällä on ollut oikein mukavaa, jos unohdetaan satunnaiset kriiseilyt milloin mistäkin (mitä mä teen, kuka mä oon, mikä on elämän tarkoitus?!)

Päivät ovat lipuneet ohi omalla painollaan, ja olen ahkerasti laitellut ja jaellut työhakemuksia ja puuhastellut vähän sitä sun tätä. Ai mitä?

Museot ja galleriat. Ihmisten ja arkkitehtuurin tuijottelu. Puistossa istuskelu kirjan kanssa. Olen useampana päivänä onnistunut kävelemään jalkani rakoille tutustuessani kaupunkiin ja tappaessani aikaa. Välimatkat osaavat välillä yllättää, mutta ei hätää, ydinkeskustassa voi väsähtäessä hypätä ilmaiseen raitiovaunuun.

Halvalla voi saada mieletöntä ruokaa. Naapurin Penny Black tarjoili huhtikuun ajan pizzaa 2 dollaria kappale (kurpitsa-mozzarella, taivaallista). Lentil as anything taas on voittoa tavoittelematon, luomu-vegaaniruokaa ruokaa tarjoileva ravinteli, jossa maksetaan omantunnon mukaan. Tai ollaan maksamatta, jos on pokkaa tai taskut tyhjät.

St Kildan ranta. Ei mikään maailman kaunein hiekkaranta, mutta tarjoilee upean näkymän kaupunkiin ja historiallisen laiturin kärjessä voi bongailla pikkuisia pingviinejä ja vesirottia. Kaulahuivi tiukasti kaulan ympärille ja kahvin kanssa katsomaan kun taivas ja meri vaihtavat väriä.

Kahvilat. Kahvi on täällä hengen asia, eikä kahvilaan tunnu olevan mitään asiaa töihin, mikäli ei löydy baristan koulutusta ja/tai kokemusta usealta vuodelta... East Brunswick Project, parasta kahvia mitä olen koskaan maistanut ja söpöimmät parrakkaat baristat flanellipaidoissaan.

Ja ehkä tärkein syy, mikä takaa viihtymisen, on pikkuruinen hostellimme.

Hurmaavia ihmisiä, tässä muutamia mainitakseni: juuri ja juuri täysi-ikäinen poika Jenkeistä, jonka kanssa heilutettiin tukkaa kilpaa Guns N' Rosesin tahtiin. Uusi-seelantilainen tyttö, joka on tuleva meribiologi ja tekee täällä yliopistolla tutkimusta. Hollantilainen poika, joka treenaa maratonille ja kunnostaa työkseen ihmisten puutarhoja. Brittityttö, joka tuo työpaikaltaan päivän päätteeksi leivonnaisia. Brittiläinen poika, joka kutsuu minua Bambiksi ja puhuu täydellisintä hienostoenglantia. Toby -kissa, joka ei piittaa kenestäkään, joka ei anna ruokaa.

MUTTA MUTTA, kaikesta tästä ja näistä huolimatta...

... tein hieman äkkipikaisen päätöksen tänään tylsyyspäissäni. Jos kaikki menee hyvin, seuraavan kuukauden tai parikin ahkeroin viinitarhalla. Luvassa siis verta, hikeä ja kyyneleitä. Villapaitoja ja pieruverkkareita. Toivottavasti vähän myös roposia, ettei elo käy turhan ankeaksi.