Viime aikoina kepeän sopeutumisen rinnalle on tullut äkäilyä ja
turhautumista, hormoneja mitä lie. Olen aina pitänyt itseäni sen verran
vieraskoreana, etten tohdi kiukutella kuin kaikista rakkaimmille, mutta
ilmeisesti tiivis yhdessäolo näinkin monen ihmisen kanssa saa aikaan muutoksia.
Rumia sanoja ja ovien paiskomista, tiedättehän. Häntä koipien välissä anteeksi
pyytelyä ja tekosyitä. En ole kuitenkaan ainoa äkäpussi, kullakin on huonot
päivänsä eikä niitä tarvitse turhia peitellä tai kasata mitään patoutumia.
Koti-ikävissäni mietin usein miltä siellä nyt näyttää, miltä
tuoksuu heinäkuu, miten aurinko maalaa oranssiksi vastarannan kallion
laskeutuessaan. Syön salmiakkia ja kuuntelen suomalaista räppiä, mitä en kotona
varmaan vitsilläkään kuuntelisi. Opetan työkavereilleni suomea, poikien
suosikkisana on tällä hetkellä paskamyrsky.
Soitan Darudea kaikille, ketkä erehtyvät kysymään millaista on suomalainen
musiikki. Teeskentelen, etten osaa englantia kun minua syytetään jostakin, nauran, jos aksentilleni nauretaan.
Viime viikonloppuna menimme naapurin viinitilalle maistelemaan viinejä
vapaapäivän kunniaksi. Mahtipontisen, kylän vanhimman viinitilan hämärissä
kellareissa maistelimme huulemme punaisiksi ja päät kipeiksi seuraavalle
päivälle. Leikimme pojista tykkäävän kaverini Jackin kanssa olevamme kihlapari,
joka etsii täydellistä viinikavalkadia hääjuhlaansa. Olimme ilmeisesti
turhankin uskottavia, kun emme saaneet perinteistä backpackereiden ilmaista
ylijäämäpulloa.
Tuntuu oudolta palata niin sanottuun normaaliin elämään kaiken
tämän jälkeen, kun näin surrealistisesta ja hullusta paikasta on tullut koti ja arki. Muutama
viikko enää ja olen vapaa lähtemään, tiedä sitten minne. Innokkaana, vähän taas
peloissani ja varmasti ikävissäni, nämä ihmiset eivät nimittäin hevillä unohdu.
