Kesä

Viime kerrasta on taas aikaa ja paljon on myös ehtinyt tapahtua tässä välissä.

Muutimme taas kerran. Kaiken piti olla edellisessä kämpässä ookoo ainakin ensi toukokuulle saakka, vuokra meidän nimiin ja katin paskat. Vuokraisäntä oli antanut kämpän toisille kertomatta meille muuta kuin että teillä on kaksi viikkoa aikaa muuttaa ulos. Nauratti, johan asiat olivat turhan hyvin, elämän piti taas tulla hämmentämään. Onneksi kaveripariskunta oli muuttamassa samaan aikaan kimppaan ja he kysyivät kiinnostaisiko meitä muuttaa samaan taloon teidän kanssa. No todellakin! Kuumeisesti etsimme viikon ajan sitä oikeaa taloa ja lopulta kymmenien turhauttavien asuntonäyttöjen ja eriävien kriteereiden jälkeen löytyi tämä helmi: neljä makkaria, paljon tilaa ja valoa, kävelymatka rannalle ja halpa vuokra. Kalusteet ovat löytyneet vähän sieltä sun täältä, mutta nyt täällä näyttää kodilta jossa viihtyy, eikä vain sotkuiselta kimppakämpältä.

Työrintamalla on myös tapahtunut muutoksia. Saman puljun hommissa edelleen, mutta myöhäiset tarjoilijaillat ovat vaihtuneet kahvien pyörittelyyn ja leivonnaisten myyntiin naapurikahvilassa. Sisäinen aamuihmiseni on hihkunut riemusta. Heräilen aamulla ihmisten aikaan, istun ruuhkaisessa junassa satojen muiden kanssa, rupattelen kantisten kanssa säästä ja parhaista uimarannoista. Iltaisin töiden jälkeen ehdin vielä näkemään poikakaveria ja kokkaamaan yhdessä illallista. 

Kaikki on siis kääntynyt parempaan päin vaikkei mikään varsinaisesti huonosti ole ollutkaan. Vapaa-ajalla ollaan tutustuttu lähiympäristöön, ajeltu autolla ympäriinsä, tsekattu eri rantoja, pyöräilty Rottnest -saarella, syöty ihan liikaa ulkona, nautittu tästä kesästä ja tietty kaikesta tästä vapaudesta.

Viime päivien 40 asteen helleputki tuntuu kummallisen luonnolliselta täällä. Ikuiseen kesään tuli vihdoinkin kuuma. Nenä ja viikset hikoaa, pyykit kuivuvat minuuteissa ja vettä voisi juoda helposti 5 litraa päivässä. Rannalle mennessä merestä ei tee mieli poistua, vaan antaa viilentävien aaltojen keinutella ja viedä ne vähäisetkin stressit ja harmitukset pois.

Bring it on, 2016

Aamuyöllä toisen lähtiessä töihin sain varovaisen herätyksen: Tuun illalla hakemaan sut töistä niin mennään yhdessä rannalle katsomaan raketteja. Tähän totesin että mitä, raketteja, miksi? Niin, tänään on uudenvuoden aatto. 

Mihin ihmeeseen tämä vuosi on mennyt, vastahan pakkailin pientä omaisuuttani laatikoihin ja rinkkaan Pengerkadulla Kalliossa. Sanoin heipat ja nähdään pian monelle rakkaalle. Joogailin ja hengittelin itseni ehjäksi thaimaalaisessa vuoristoilmassa. Matkustin halki Laosin, Kambodzan ja Etelä-Vietnamin ja tunsin eläväni juuri siinä hetkessä eivätkä mitkään vastoinkäymiset musertaneet meikäläistä. Sydneyssa vietin laatuaikaa sukulaisten kanssa, saunoin ja söin paljon, kuulin mykistäviä tarinoita elämästä. Mökkeilin järvellä, jossa kengurut hyppivät takapihalla. Melbournessa oli omanlaiset ihmiset, kadut ja ilmapiiri, mutta en ollut vielä valmis siihen elämään. Barossa Valley oli elämäni kamalinta ja parhainta aikaa kaikessa koomisuudessaan, siellä opin että välillä pitää vain päästää irti eikä vain olla olosuhteidensa uhri. Join liikaa viiniä, pakkasin miljoonia kurkkuja, tapasin oikean elämän legendoja sekä tietenkin parhaimman kaverini ja rakkauden. Ajoin halki Etelä- ja Länsi-Australian ja näin pökerryttävän paljon tätä kuivaa maata. Lomailin Thaimaassa parhaimmassa seurassa, sitä huonojen vitsien, ruoan ja laiskottelun määrää. Palasin Perthiin ja nyt elelen aika mukavaa elämää täällä.

Vitsit mikä vuosi, en vaihtaisi päivääkään. En edes niitä jolloin itkin silmät päästäni, koska ikävä oli niin kova tai koska mistään ei ikinä tuu mitään. Niin kliseistä mutta totta: kaikki järjestyy aina. Olen oppinut myös vastaanottamaan apua ja tukea muilta, vaikka niin kovasti itsenäinen reissunainen haluaisinkin olla. Eihän sitä kukaan oikeasti ihan yksin halua olla.

Eräs toinenkin tunne tuon kaiken järjestymisen ohella on vahvistunut kovasti vuoden aikana, tunne siitä, että kaikelle on syynsä. Useimmiten kaikesta tielle sattuneesta pas... murheesta on opittu jotain tai sitten siitä on seurannut jotain kymmenen kertaa parempaa. Olen pikkuhiljaa luopunut tunkkaisesta mitä jos sittenkin olisi käynyt niin tai näin ajattelusta ja kohdistanut katsetta enemmän tulevaan. Mahanpohjassa on ainakin tällä hetkellä kutina, että jotain mieletöntä on taas luvassa.

Ja mitä rahaan tulee: mitä vähemmän sitä murehtii, sitä ihmeellisemmin sitä aina elämään putkahtaa. Joku järkevä voisi kai sanoa, että noilla reissuilla voisi maksaa pienen asunnon käsirahan, mutta hei, ehtiihän sitä vielä. Nyt on aika kerätä uusia säästöjä ja haistella mihin elämä seuraavaksi vie, sekä tietenkin elää parhainta mahdollista arkea.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin: mahtavaa vuoden viimeistä päivää sekä tietty alkavaa vuotta kaikille!

Perth part. 1

Jouluiset terveiset Perthistä! Muutamien mutkien jälkeen päädyin lopulta takaisin tänne ja täällä sitä

nyt kovasti yritetään aloitella uutta elämää.

Päätettiin lyödä erään reissukaverini kanssa hynttyyt yhteen, sillä eihän me ilman toisiamme osattaisi enää elääkään. Se tuntui varsin luontevalta jatkolta meidän kannalta ja ollaanhan me käytännössä asuttu yhdessä koko tuntemisemme ajan, joten miksipä ei. Nopeita päätöksiä ja toimintaa, mutta välillä sitä pitää kai vain uskaltaa?

Olin tänne tullessa henkisesti varautunut viimeisten senttien laskeskeluun, pikanuudeleihin ja tuhansiin hermoromahduksiin, mutta kuinka kävikään. Sain muutaman viikon sisällä työn, joka ainakin näin kolmen viikon jälkeen tuntuu vielä motivoivalta ja ollaan saatu asua poikakaverin kavereiden olohuoneen lattialla. Näillä näkymin muutetaan viikon päästä omaan kotiin, tai no, omaan huoneeseen, kimppakämppäelämä jatkuu yhä. En malta odottaa, että saan vaatteeni kaappiin, oman sängyn mieluisine lakanoineen, kukkakimpun pöydälle ja vetää oven kiinni silloin kun siltä tuntuu.

Niin hullua kuin se onkin, tänne asti tulin haluamaan takaisin siihen oravanpyörään mitä aikanaan taisin pakoon lähteä. Toki täälläkin arkeen kuuluu tiski- ja pyykkivuoret, pitkät työmatkat julkisissa istuen, tylsät arkiruuat... mutta jos nämä alkavat tuntua ylitsepääsemättömiltä, niin täytyy vain kiskaista lenkkarit jalkaan ja juosta rannalle ja tajuta taas, että missä oikein olenkaan. Tai keskiyöllä väsyneenä töistä tullessa havahtua siihen, miten lämpimästi tuuli hiveleekään kasvoja.

Jos luulette, että täällä ihan tukka putkella ja itsevarmana säntäillään uusiin tuuliin niin ehei, kyllä täällä on paljon pohdiskeltu sitä, että mitä sitä elämältä oikein haluaakaan. Tänään on ainakin ihan hyvä olla nyt tässä. Sunnuntaisen aamupalasession jälkeen kuka katosi minnekin, nyrkkeilyä katsomaan tai shoppailemaan, minä jäin yksin tyhjään taloon odottelemaan iltavuoron alkua. Jumppailin, soitin musiikkia kovaa ja tanssin hölmösti, otin aurinkoa, lakkasin varpaankynnet, söin liikaa pähkinöitä. Nyt makaan tutulla kokolattiamatolla tätä näpytellen ja todeten, että pitäisi kirjoittaa useammin.

Roadtrip part. 3

Niin, itse matkustamisesta. Autolla. Kymmenisen tuhatta kilometriä.

Tekisi mieli kirjoittaa jotain hienoja ja henkeviä ajatuksia, mutta totta puhuakseni, olihan se ihan pirun puuduttavaa, niin peräpäälle kuin mielellekin.

Parhaimpina (pahimpina?) päivinä ajoimme vähän päälle kymmenen tuntia. Pysähdyimme kerran tai kahdesti tankkaamaan automme ja itsemme, aina piti vähän kiroilla bensan ja veden hintaa. Parhaimmillaan 1,5 litran vesipullo maksoi 6 dollaria. Eikä 1,5 litraa 30 asteen helteessä riitä kuulkaas kenellekään, ei vaikka istuisi autossa toimettomana.

Pitkien ajosessioiden aikana tuli taas käytyä miljoonat ajatukset läpi ja testattua kaikki mahdolliset turvavyön rajoittamat asennot. Sosiaalisella päällä ollessa pelattiin takapenkillä korttia tai arvausleikkejä, laulettiin puhkikuluneita soittolistojamme ja naureskeltiin australialaisille teiden ja kylien nimille. (Wait A While Road oma henkilökohtainen suosikki, nimensä mukaisesti ajoimme tällä tiellä kaatosateessa 20 km/h väistellen kuoppia ja tielle kaatuneita puita ja risuja)

Ikkunasta näkyvät maisemat onneksi vaihtuivat tiuhaan tahtiin tämän kokoisessa maassa, ei ehtinyt turtumaan mihinkään.

Yksinäisiä huoltoasemia, tyhjyyttä, jossa tuuli humisee ja tanssittaa hiekkaa. Kenguruiden auringossa mätäneviä raatoja siellä täällä teiden reunoilla. Valtavia rekkoja, joita ohittaessa teki mieli laittaa silmät kiinni. Erämaata, kuivaa metsää, palanutta metsää, punaista hiekkaa kaikkialla. Jylhiä rantakallioita, keltaisena hehkuvia kukkaniittyjä, viinitiloja. Uneliaita pikkukyliä. Vaeltelevia lehmälaumoja.

Pimeän laskeutuessa tehtiin aina hätäisiä päätöksiä nukkumisen suhteen. Viikkojen aikana tuli nukuttua teltassa niin valtateiden levähdyspaikoilla kuin elämäntäyteisissä karavaanaripuistoissa, sattui olemaan koulujen lomat samaan aikaan. Luksusta (sänkyä) kaivatessa nukuimme tunkkaisissa motelleissa tai meluisissa hostelleissa. Yöpymisen budjetti vaihteli nollasta pariinkymppiin, ja kuinka ollakaan, parhaiten mieleen jäivät nuo ilmaiset yöpymiset, niin hyvässä kuin pahassa.

Ja mitä itse tärkeimpään, eli ruokaan tulee, niin söimme sitä mitä sattui saamaan. Yritimme kovasti hyödyntää "huikeita" camping -taitojamme, mutta minne ikinä menimmekin, tuuli teki täysin mahdottomaksi pikku kaasugrillimme käytön. Eräänkin epäonnistuneen munankeiton seurauksena teki mieli heittää koko viritys jorpakkoon ja syödä pelkkää maapähkinävoita. Onneksi mansikat ja hedelmät olivat kohtuuhintaisia, niin ei tarvinnut pelkillä ranskalaisilla itseään täyttää.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Suunnaton arvostus asioita kohtaan, joita yleensä pitää itsestäänselvyytenä: juokseva vesi, pehmeä sänky, lämmin ruoka. Päähän tallentuneet mielettömät maisemat, joita ei noin vain kameralla ikuisteta. Opetus siitä, että aina täytyy olla vararengas mukana (maksoimme tätä oppiessamme 600 dollaria saadaksemme uuden renkaan keskelle erämaata).

Tekisin kaiken uudestaan koska vain. Ensi kerralla tosin valitsisin kulkuneuvoksi kunnon matkailuauton vanhan Mitsubishin ruppanan sijaan. Pisteet kyllä kotiin meidän pikku Rustylle, joka kaikista epäilyksistä huolimatta vei meidät turvallisesti perille asti.

Roadtrip part. 2

Viimeisten viikkojen aikana on tapahtunut niin hengästyttävän paljon kaikkea, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Nyt istun jo Bangkokilaisen hostellin terassilla ja yritän koota roadtripin keskeisimmät asiat jotenkin järkeväksi tekstiksi. Tajunnanvirtaa ja muistikirjan kaivelua luvassa siis! 

Kahlattuamme sateisten Victorian ja Etelä-Australian osavaltioiden läpi teki mieli ottaa lento heti lämpimään ja kauas. Paskat, en mä tällaista loputonta sadetta ja harmautta tilannut. Läpikastuvia telttoja, miljoonia hyttysiä, jäätävän kylmiä öitä, äkäilyä. Kaiken hyvän lisäksi sain sitkeimmän ihottuman ikinä, mistä toipuminen vei oman aikansa, mutta se olkoon juttu erikseen. 

Herättyäni ensimmäistä kertaa Länsi-Australian puolella, keskellä Nullarbor Plainin autiomaata, haistoin ilmassa välittömästi jotain uutta: tiedättehän sen kuumien, aikaisten kesäaamujen tuoksun, kun kaste vielä viipyilee maassa, mutta aurinko sipaisee poskea jo hyvinkin lämpimästi? Päivästä tulikin ensimmäinen oikeasti lämmin päivä ja samalla myös allekirjoittaneen ensimmäinen päivä 24 -vuotiaana. Synttärijuhlintaan kuului 8 tuntia ajelua, huoltsikkakahvit ja illalliseksi tonnikala-näkkäri-munakasta ja väljähtänyttä viintä. Lahjaksi sain kirkkaimman erämaan tähtitaivaan ja suukkoja. 

Virallista juhlintaa harrastimme länsirannikon saavutettuamme. Perthissä asuin talossa, jossa puhuttiin vahvalla walesilaisella aksentilla, ajettiin paljain varpain lähikauppaan, tanssittiin ruokaa laittaessa ja nukahdettiin yhdessä telkkarin ääreen. Viikon ajan olin vuorotellen maailman onnellisin ja hermoheikoin, uskalsin itkeä ja toisaalta taas nauraa ainakin triplasti enemmän. Joimme paljon kahvia, juoksimme auringonlaskiessa ja vietimme ekaa rantapäivää.

Perthistä pohjoiseen jatkaessamme ajelimme hissukseen muutamien hiljaisten, matkailijoista elävien pienten kaupunkien ohi, pysähdyimme silloin kun siltä tuntui. Seisoin korkeilla rantakalliolla useammin kuin kerran tuulen tarttuessa hiuksiin ja meren näyttäessä niin suurelta ja vaaralliselta, että alkoi ihan heikottaa. 

Kävelin kansallispuistojen polkuja rannoilla ja rotkoissa, kärpästen pörrätessä sinnikkäästi ympärillä ja auringon polttaessa harteita. Kerran kasvavan ärtymyksen unohdin heti kun näin kaukaisuudessa valaan, toisen kerran taas keskipäivän kuumuuden keskellä löytyi vesiputous uima-altaineen. 

Bikinit teki muutenkin julistaa ainoaksi viralliseksi asusteeksi, sen verran lämpötila kohosi mitä pohjoisemmaksi pääsimme. Pysähdyimme useammallekin turkoosille rannalle, missä tärkeintä oli vain kellua ja snorklailla kirkkaassa vedessä kalojen ympäröimänä. Tai sitten vain makasimme ja käristyimme rantahiekalla. 

Päivät ja paikat sekoittuvat mielessä ja ajantaju hämärtyi. Kaikilla meillä oli kuitenkin jonkinlainen deadline päästä reissun lopulliseen määränpäähän eli Darwiniin, Pohjoisterritorioon. 

Loppuaika tuntui jo seuraavan askeleen odottamiselta. Kaksi lähti kotiin Eurooppaan, kolmas aloittelemaan taas uutta elämää täällä Australiassa ja tämä neljäs ihmettelee Bangkokissa että mitä oikein tapahtui. 

Seuraavan kerran kerron millaista on oikeasti ajaa autolla noin 10 000 kilometriä. Mitä siellä eniten nähdään, missä nukutaan ja mitä syödään (lupaan että kirjoitusten välillä ei ole puolta ikuisuutta tällä kertaa hups).

Huikeaa viikonloppua x 

Roadtrip part. 1

Läppärin näppäimistö sanoi sopimuksensa irti juuri kun olisi ollut aikaa kirjoitella ja kun olisi vihdoin ollut jotain tuoretta kerrottavaa. Teen parhaani näin puhelimella! 

Pari viikkoa sitten sanoin heipat kurkuille, viinihurvitteluille ja kymmenille kavereille. Ilmassa oli hieman kevään tuntua: ulkona tarkeni t-paidassa, puut ja niityt hehkuivat kukkasineen ja mahanpohjassa oli tunne mä voin tehdä mitä vaan. 

Ensimmäiseksi tavarani pakattua palasin Melbourneen tapaamaan vanhoja kavereita ja nauttimaan vapaaherran elämästä: kuljeskelin ympäriinsä, luuhasin museoissa, kahviloissa ja pubeissa, kiertelin kirppiksiä ja putiikkeja. Ihan vain hengittelin tätä urbaania elämää, mitä niin kovasti kaipasin viimeisten kuukausien aikana. 

Viikkoa myöhemmin reissukaverini Tanundasta saapuivat camping varusteilla täyteen ahdetulla autolla. Tavoitteenamme on kiertää Australian etelä- ja länsirannikko, Melbournesta aina Darwiniin saakka. Aikaa on kuusi viikkoa, kilometrejä tulee kertymään tuhansia ja tuhansia. 

Toistaiseksi on mennyt hyvin ja hyvin huonosti. Ääripäästä toiseen heilahteleva sää on asettanut omat haasteensa, ja kunkin reissumiehen (ja -naisen) mukavuudenhalu vaatii tasapainottelua mitä tulee ruokaan ja majoitukseen. Ehkä ensimmäisen viikon jälkeen ollaan viisaampia, ja mitä lämpimämpään päästään, sitä rennommin voi ottaa. 

Itse olen tyytyväinen, kunhan saa nukkua kuivana lämpimässä kainalossa, peseytyä edes joskus, syödä säännöllisesti ja hyvin. Ja tietenkin olla välillä ihan itsekseen, hyvä kirja seurana. 

Tanunda part. 5

Viime aikoina kepeän sopeutumisen rinnalle on tullut äkäilyä ja turhautumista, hormoneja mitä lie. Olen aina pitänyt itseäni sen verran vieraskoreana, etten tohdi kiukutella kuin kaikista rakkaimmille, mutta ilmeisesti tiivis yhdessäolo näinkin monen ihmisen kanssa saa aikaan muutoksia. Rumia sanoja ja ovien paiskomista, tiedättehän. Häntä koipien välissä anteeksi pyytelyä ja tekosyitä. En ole kuitenkaan ainoa äkäpussi, kullakin on huonot päivänsä eikä niitä tarvitse turhia peitellä tai kasata mitään patoutumia.

Koti-ikävissäni mietin usein miltä siellä nyt näyttää, miltä tuoksuu heinäkuu, miten aurinko maalaa oranssiksi vastarannan kallion laskeutuessaan. Syön salmiakkia ja kuuntelen suomalaista räppiä, mitä en kotona varmaan vitsilläkään kuuntelisi. Opetan työkavereilleni suomea, poikien suosikkisana on tällä hetkellä paskamyrsky. Soitan Darudea kaikille, ketkä erehtyvät kysymään millaista on suomalainen musiikki. Teeskentelen, etten osaa englantia kun minua syytetään jostakin, nauran, jos aksentilleni nauretaan.

Viime viikonloppuna menimme naapurin viinitilalle maistelemaan viinejä vapaapäivän kunniaksi. Mahtipontisen, kylän vanhimman viinitilan hämärissä kellareissa maistelimme huulemme punaisiksi ja päät kipeiksi seuraavalle päivälle. Leikimme pojista tykkäävän kaverini Jackin kanssa olevamme kihlapari, joka etsii täydellistä viinikavalkadia hääjuhlaansa. Olimme ilmeisesti turhankin uskottavia, kun emme saaneet perinteistä backpackereiden ilmaista ylijäämäpulloa.

Tuntuu oudolta palata niin sanottuun normaaliin elämään kaiken tämän jälkeen, kun näin surrealistisesta ja hullusta paikasta on tullut koti ja arki. Muutama viikko enää ja olen vapaa lähtemään, tiedä sitten minne. Innokkaana, vähän taas peloissani ja varmasti ikävissäni, nämä ihmiset eivät nimittäin hevillä unohdu.