Roadtrip part. 3

Niin, itse matkustamisesta. Autolla. Kymmenisen tuhatta kilometriä.

Tekisi mieli kirjoittaa jotain hienoja ja henkeviä ajatuksia, mutta totta puhuakseni, olihan se ihan pirun puuduttavaa, niin peräpäälle kuin mielellekin.

Parhaimpina (pahimpina?) päivinä ajoimme vähän päälle kymmenen tuntia. Pysähdyimme kerran tai kahdesti tankkaamaan automme ja itsemme, aina piti vähän kiroilla bensan ja veden hintaa. Parhaimmillaan 1,5 litran vesipullo maksoi 6 dollaria. Eikä 1,5 litraa 30 asteen helteessä riitä kuulkaas kenellekään, ei vaikka istuisi autossa toimettomana.

Pitkien ajosessioiden aikana tuli taas käytyä miljoonat ajatukset läpi ja testattua kaikki mahdolliset turvavyön rajoittamat asennot. Sosiaalisella päällä ollessa pelattiin takapenkillä korttia tai arvausleikkejä, laulettiin puhkikuluneita soittolistojamme ja naureskeltiin australialaisille teiden ja kylien nimille. (Wait A While Road oma henkilökohtainen suosikki, nimensä mukaisesti ajoimme tällä tiellä kaatosateessa 20 km/h väistellen kuoppia ja tielle kaatuneita puita ja risuja)

Ikkunasta näkyvät maisemat onneksi vaihtuivat tiuhaan tahtiin tämän kokoisessa maassa, ei ehtinyt turtumaan mihinkään.

Yksinäisiä huoltoasemia, tyhjyyttä, jossa tuuli humisee ja tanssittaa hiekkaa. Kenguruiden auringossa mätäneviä raatoja siellä täällä teiden reunoilla. Valtavia rekkoja, joita ohittaessa teki mieli laittaa silmät kiinni. Erämaata, kuivaa metsää, palanutta metsää, punaista hiekkaa kaikkialla. Jylhiä rantakallioita, keltaisena hehkuvia kukkaniittyjä, viinitiloja. Uneliaita pikkukyliä. Vaeltelevia lehmälaumoja.

Pimeän laskeutuessa tehtiin aina hätäisiä päätöksiä nukkumisen suhteen. Viikkojen aikana tuli nukuttua teltassa niin valtateiden levähdyspaikoilla kuin elämäntäyteisissä karavaanaripuistoissa, sattui olemaan koulujen lomat samaan aikaan. Luksusta (sänkyä) kaivatessa nukuimme tunkkaisissa motelleissa tai meluisissa hostelleissa. Yöpymisen budjetti vaihteli nollasta pariinkymppiin, ja kuinka ollakaan, parhaiten mieleen jäivät nuo ilmaiset yöpymiset, niin hyvässä kuin pahassa.

Ja mitä itse tärkeimpään, eli ruokaan tulee, niin söimme sitä mitä sattui saamaan. Yritimme kovasti hyödyntää "huikeita" camping -taitojamme, mutta minne ikinä menimmekin, tuuli teki täysin mahdottomaksi pikku kaasugrillimme käytön. Eräänkin epäonnistuneen munankeiton seurauksena teki mieli heittää koko viritys jorpakkoon ja syödä pelkkää maapähkinävoita. Onneksi mansikat ja hedelmät olivat kohtuuhintaisia, niin ei tarvinnut pelkillä ranskalaisilla itseään täyttää.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Suunnaton arvostus asioita kohtaan, joita yleensä pitää itsestäänselvyytenä: juokseva vesi, pehmeä sänky, lämmin ruoka. Päähän tallentuneet mielettömät maisemat, joita ei noin vain kameralla ikuisteta. Opetus siitä, että aina täytyy olla vararengas mukana (maksoimme tätä oppiessamme 600 dollaria saadaksemme uuden renkaan keskelle erämaata).

Tekisin kaiken uudestaan koska vain. Ensi kerralla tosin valitsisin kulkuneuvoksi kunnon matkailuauton vanhan Mitsubishin ruppanan sijaan. Pisteet kyllä kotiin meidän pikku Rustylle, joka kaikista epäilyksistä huolimatta vei meidät turvallisesti perille asti.

Roadtrip part. 2

Viimeisten viikkojen aikana on tapahtunut niin hengästyttävän paljon kaikkea, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Nyt istun jo Bangkokilaisen hostellin terassilla ja yritän koota roadtripin keskeisimmät asiat jotenkin järkeväksi tekstiksi. Tajunnanvirtaa ja muistikirjan kaivelua luvassa siis! 

Kahlattuamme sateisten Victorian ja Etelä-Australian osavaltioiden läpi teki mieli ottaa lento heti lämpimään ja kauas. Paskat, en mä tällaista loputonta sadetta ja harmautta tilannut. Läpikastuvia telttoja, miljoonia hyttysiä, jäätävän kylmiä öitä, äkäilyä. Kaiken hyvän lisäksi sain sitkeimmän ihottuman ikinä, mistä toipuminen vei oman aikansa, mutta se olkoon juttu erikseen. 

Herättyäni ensimmäistä kertaa Länsi-Australian puolella, keskellä Nullarbor Plainin autiomaata, haistoin ilmassa välittömästi jotain uutta: tiedättehän sen kuumien, aikaisten kesäaamujen tuoksun, kun kaste vielä viipyilee maassa, mutta aurinko sipaisee poskea jo hyvinkin lämpimästi? Päivästä tulikin ensimmäinen oikeasti lämmin päivä ja samalla myös allekirjoittaneen ensimmäinen päivä 24 -vuotiaana. Synttärijuhlintaan kuului 8 tuntia ajelua, huoltsikkakahvit ja illalliseksi tonnikala-näkkäri-munakasta ja väljähtänyttä viintä. Lahjaksi sain kirkkaimman erämaan tähtitaivaan ja suukkoja. 

Virallista juhlintaa harrastimme länsirannikon saavutettuamme. Perthissä asuin talossa, jossa puhuttiin vahvalla walesilaisella aksentilla, ajettiin paljain varpain lähikauppaan, tanssittiin ruokaa laittaessa ja nukahdettiin yhdessä telkkarin ääreen. Viikon ajan olin vuorotellen maailman onnellisin ja hermoheikoin, uskalsin itkeä ja toisaalta taas nauraa ainakin triplasti enemmän. Joimme paljon kahvia, juoksimme auringonlaskiessa ja vietimme ekaa rantapäivää.

Perthistä pohjoiseen jatkaessamme ajelimme hissukseen muutamien hiljaisten, matkailijoista elävien pienten kaupunkien ohi, pysähdyimme silloin kun siltä tuntui. Seisoin korkeilla rantakalliolla useammin kuin kerran tuulen tarttuessa hiuksiin ja meren näyttäessä niin suurelta ja vaaralliselta, että alkoi ihan heikottaa. 

Kävelin kansallispuistojen polkuja rannoilla ja rotkoissa, kärpästen pörrätessä sinnikkäästi ympärillä ja auringon polttaessa harteita. Kerran kasvavan ärtymyksen unohdin heti kun näin kaukaisuudessa valaan, toisen kerran taas keskipäivän kuumuuden keskellä löytyi vesiputous uima-altaineen. 

Bikinit teki muutenkin julistaa ainoaksi viralliseksi asusteeksi, sen verran lämpötila kohosi mitä pohjoisemmaksi pääsimme. Pysähdyimme useammallekin turkoosille rannalle, missä tärkeintä oli vain kellua ja snorklailla kirkkaassa vedessä kalojen ympäröimänä. Tai sitten vain makasimme ja käristyimme rantahiekalla. 

Päivät ja paikat sekoittuvat mielessä ja ajantaju hämärtyi. Kaikilla meillä oli kuitenkin jonkinlainen deadline päästä reissun lopulliseen määränpäähän eli Darwiniin, Pohjoisterritorioon. 

Loppuaika tuntui jo seuraavan askeleen odottamiselta. Kaksi lähti kotiin Eurooppaan, kolmas aloittelemaan taas uutta elämää täällä Australiassa ja tämä neljäs ihmettelee Bangkokissa että mitä oikein tapahtui. 

Seuraavan kerran kerron millaista on oikeasti ajaa autolla noin 10 000 kilometriä. Mitä siellä eniten nähdään, missä nukutaan ja mitä syödään (lupaan että kirjoitusten välillä ei ole puolta ikuisuutta tällä kertaa hups).

Huikeaa viikonloppua x 

Roadtrip part. 1

Läppärin näppäimistö sanoi sopimuksensa irti juuri kun olisi ollut aikaa kirjoitella ja kun olisi vihdoin ollut jotain tuoretta kerrottavaa. Teen parhaani näin puhelimella! 

Pari viikkoa sitten sanoin heipat kurkuille, viinihurvitteluille ja kymmenille kavereille. Ilmassa oli hieman kevään tuntua: ulkona tarkeni t-paidassa, puut ja niityt hehkuivat kukkasineen ja mahanpohjassa oli tunne mä voin tehdä mitä vaan. 

Ensimmäiseksi tavarani pakattua palasin Melbourneen tapaamaan vanhoja kavereita ja nauttimaan vapaaherran elämästä: kuljeskelin ympäriinsä, luuhasin museoissa, kahviloissa ja pubeissa, kiertelin kirppiksiä ja putiikkeja. Ihan vain hengittelin tätä urbaania elämää, mitä niin kovasti kaipasin viimeisten kuukausien aikana. 

Viikkoa myöhemmin reissukaverini Tanundasta saapuivat camping varusteilla täyteen ahdetulla autolla. Tavoitteenamme on kiertää Australian etelä- ja länsirannikko, Melbournesta aina Darwiniin saakka. Aikaa on kuusi viikkoa, kilometrejä tulee kertymään tuhansia ja tuhansia. 

Toistaiseksi on mennyt hyvin ja hyvin huonosti. Ääripäästä toiseen heilahteleva sää on asettanut omat haasteensa, ja kunkin reissumiehen (ja -naisen) mukavuudenhalu vaatii tasapainottelua mitä tulee ruokaan ja majoitukseen. Ehkä ensimmäisen viikon jälkeen ollaan viisaampia, ja mitä lämpimämpään päästään, sitä rennommin voi ottaa. 

Itse olen tyytyväinen, kunhan saa nukkua kuivana lämpimässä kainalossa, peseytyä edes joskus, syödä säännöllisesti ja hyvin. Ja tietenkin olla välillä ihan itsekseen, hyvä kirja seurana. 

Tanunda part. 5

Viime aikoina kepeän sopeutumisen rinnalle on tullut äkäilyä ja turhautumista, hormoneja mitä lie. Olen aina pitänyt itseäni sen verran vieraskoreana, etten tohdi kiukutella kuin kaikista rakkaimmille, mutta ilmeisesti tiivis yhdessäolo näinkin monen ihmisen kanssa saa aikaan muutoksia. Rumia sanoja ja ovien paiskomista, tiedättehän. Häntä koipien välissä anteeksi pyytelyä ja tekosyitä. En ole kuitenkaan ainoa äkäpussi, kullakin on huonot päivänsä eikä niitä tarvitse turhia peitellä tai kasata mitään patoutumia.

Koti-ikävissäni mietin usein miltä siellä nyt näyttää, miltä tuoksuu heinäkuu, miten aurinko maalaa oranssiksi vastarannan kallion laskeutuessaan. Syön salmiakkia ja kuuntelen suomalaista räppiä, mitä en kotona varmaan vitsilläkään kuuntelisi. Opetan työkavereilleni suomea, poikien suosikkisana on tällä hetkellä paskamyrsky. Soitan Darudea kaikille, ketkä erehtyvät kysymään millaista on suomalainen musiikki. Teeskentelen, etten osaa englantia kun minua syytetään jostakin, nauran, jos aksentilleni nauretaan.

Viime viikonloppuna menimme naapurin viinitilalle maistelemaan viinejä vapaapäivän kunniaksi. Mahtipontisen, kylän vanhimman viinitilan hämärissä kellareissa maistelimme huulemme punaisiksi ja päät kipeiksi seuraavalle päivälle. Leikimme pojista tykkäävän kaverini Jackin kanssa olevamme kihlapari, joka etsii täydellistä viinikavalkadia hääjuhlaansa. Olimme ilmeisesti turhankin uskottavia, kun emme saaneet perinteistä backpackereiden ilmaista ylijäämäpulloa.

Tuntuu oudolta palata niin sanottuun normaaliin elämään kaiken tämän jälkeen, kun näin surrealistisesta ja hullusta paikasta on tullut koti ja arki. Muutama viikko enää ja olen vapaa lähtemään, tiedä sitten minne. Innokkaana, vähän taas peloissani ja varmasti ikävissäni, nämä ihmiset eivät nimittäin hevillä unohdu.

Tanunda part. 4

Olen useampana päivänä yrittänyt kirjoittaa tänne, koota jotain järkevää päässä risteilevistä ajatuksista ja muistikirjan sivuille rustatuista hajanaisista lauseista, mutta tuntuu, ettei mitään kummallista sanottavaa ole sitten viime kerran, hyvin yksitoikkoista elämää tällä hetkellä kun viettelen.

Tänään papuja poimiessani elin hetken, josta ei puuttunut mitään eikä mitään ollut liikaa: aurinko lämmitti katon läpi, tuuli humisutti muoviseiniä, nilkkurit upposivat pehmeään mutaan, koira haukkui pihalla ja olo oli kepeä, vaikka oli jo yhdeksäs tunti menossa ja kasvien lehdet kutitteli käsiä (samalla vähän hykertelin oman työni mielekkyyttä, osa meidän hostellin asukeista nimittäin pääsi lahtaamaan 8500 kanaa).

Kotonakin hostellillakin elämä on hieman rauhoittunut, eihän se vaatinut kuin yhden rattijuopottelun ja kolarin, pari puukotusuhkausta ja häädöt kahdelle tyypille. Kaikenlaista tallaajaa on tullut kohdattua tällä reissulla, enpähän ainakaan voi valittaa että seura olisi tylsää.

Huonekaverini, yhdeksän muuta tyyppiä, sen sijaan ovat loistavia. Jaetaan suklaat ja keksit, nauretaan pierujutuille, vähän kiusataan toisiamme romansseista, otetaan toinen kainaloon jos harmittaa, annetaan väsyneen nukkua rauhassa. Viime lauantaina todettiin että meillä on paras huone ikinä ja kippisteltiin muilta salassa viiniä.

Voin siis oikein mainiosti kamut, elkää hätääntykö vaikka täällä blogin puolella hiljaista tuppaa olemaan. Päivät koostuvat pienistä jutuista kuten arjen kai kuuluukin. Inkiväärikeksit ja vihreä tee, kuuma suihku, rapsuteltavat koirat. Pää täynnä haaveita ja suunnitelmia. Välillä päivät raahautuvat, välillä ne lipuvat kepeästi ohi.

The little things, Tiina, the little things! tokaisee kollegani lontoolaisella aksentillaan istahtaessaan auringon paisteeseen lounastauolla.

Oikein.

Tanunda part. 3

Nautin: aurinkoiset päivät ja polttava aurinko, suoralta tuntuva ryhti kuntosalin jälkeen, vietnamilainen aamukahvi, omalta tuntuvat ihmiset ja hassuttelu, pyykkipäivät, pankkitilin saldo, ilman tuoksu auringonlaskun jälkeen, kasvihuoneessa puuhastelu, lampaat, lampaat ja lampaat, farmin papparaisen GOOOD MOOOORNING -toivotus, ilmaiset vihannekset, uudet sanat ja lausahdukset englanniksi

En nauti: kylmät aamut, jolloin kolmekaan neuletta ei riitä, märät kurkkulaatikot noina kylminä aamuina, märät sukat, pienet suuhun, korviin ja nenään tunkeutuvat kasvihuoneötikät, ihmisten turha draamailu ja epäsiisteys, huono raejuusto

Mutta siedän ja sopeudun. Mitä vähemmän olen miettinyt ja jossitellut täällä olemisen tärkeyttä ja merkitystä, sitä paremmin olen viihtynyt. Antanut vain olla, heittäynyt hetkeen mukaan, pistänyt kurkkuja laatikoihin mukisemmatta ja pistänyt jalalla koreasti lauantai-iltaisin.

Ja kas, päivät lipuvat ohi kuin itsestään.

Tanunda part. 2

En ole eläissäni tehnyt liukuhihnatyötä enkä oikeastaan koskaan ole ajatellut millaista se mahtaa olla. Nyt tiedän. Se on loputonta mietiskelyä, tajunnan virtaa. Mieleen tulvahtavia hetkiä, ihmisiä, ääniä ja sun muita asioita menneisyydestä. Haaveita tulevaisuuden suhteen. To do- ja ostoslistoja. Päässä jumittavia kappaleita. Toki myös suuriakin pohdiskeluja elämästä.

Tyypillinen päiväni alkaa kello 5:30, kun kapuan alas yläpunkaltani kymmenen hengen huoneessa. Suurin osa huonekavereista on herännyt jo aiemmin töihin, mutta silti keräilen hiljaa tavarani kännykän valossa ja hipsin vessan kautta aamupuurolle ja kahville. Työkaverini kanssa toivotellaan hyvät huomenet ja ajellaan kevyitä rupatellen puoli tuntia töihin auringon vasta kajastaessa oranssina taivaanrannassa.

Perillä käydään heti kurkkujen kimppuun: kurkut muoviin ja laatikoihin, koon ja suoruuden mukaan tietenkin. Vähän kiroillaan, kun kurkut tuppaavat olemaan talvisin turhan käyriä ja pieniä. Lasketaan tulevien työpäivien määrä ja kuinka paljon on prosentuaalisesti jo takana (tavoitteenahan on siis 88 työpäivää, mikä oikeuttaa toisen vuoden viisumiin). Rupatellaan vähän lisää kaikesta maan ja taivaan välillä ja loppu aika ollaan hiljaa, omissa ajatuksissamme.

Kun aamun kurkut on hoidettu ja lounas nautittu, siirrytään joko toisiin kurkkuihin, kesäkurpitsoihin, bataatteihin, tomaatteihin, paprikoihin tai munakoisoihin. Tuskin enää koskaan tulen elämäni aikana ostamaan vihanneksia pohtimatta, kuka nämä on lajitellut ja pakannut ja millä mielellä. Vaikka työni tuntuu toistavan itseään, en voi muuta kuin olla kiitollinen tästä paikasta: suurin osa hostellini ihmisistä on töissä valtaisissa pakkaamoissa, joissa olet tasan yhdellä liukuhihnalla koko päivän, tasan yhden vihanneksen kimpussa, koneiden pauhatessa taustalla.

Tänään pääsin kitkemään kasvihuoneeseen tomaatin taimia odottavia multaisia rivejä, jotka olivat täynnä valtavia hämähäkkejä ja sormikkaiden rei’istä polttelevia nokkosen poikasia. Silti, olin tyytyväisempi kuin moneen päivään, kasvihuoneessa oli hiostavan kuuma, siellä tuoksui kostealle mullalle ja sai kyykistellä ja konttailla.

Tilan omistajapappa totesi vielä päivän päätteeksi, että kerrankin tyttö, joka kitkee vauhdilla eikä jää mietiskelemään turhia, kuten tytöt tavallisesti. Voi Emmanuel, tietäisitpä vain.