Tanunda part. 5

Viime aikoina kepeän sopeutumisen rinnalle on tullut äkäilyä ja turhautumista, hormoneja mitä lie. Olen aina pitänyt itseäni sen verran vieraskoreana, etten tohdi kiukutella kuin kaikista rakkaimmille, mutta ilmeisesti tiivis yhdessäolo näinkin monen ihmisen kanssa saa aikaan muutoksia. Rumia sanoja ja ovien paiskomista, tiedättehän. Häntä koipien välissä anteeksi pyytelyä ja tekosyitä. En ole kuitenkaan ainoa äkäpussi, kullakin on huonot päivänsä eikä niitä tarvitse turhia peitellä tai kasata mitään patoutumia.

Koti-ikävissäni mietin usein miltä siellä nyt näyttää, miltä tuoksuu heinäkuu, miten aurinko maalaa oranssiksi vastarannan kallion laskeutuessaan. Syön salmiakkia ja kuuntelen suomalaista räppiä, mitä en kotona varmaan vitsilläkään kuuntelisi. Opetan työkavereilleni suomea, poikien suosikkisana on tällä hetkellä paskamyrsky. Soitan Darudea kaikille, ketkä erehtyvät kysymään millaista on suomalainen musiikki. Teeskentelen, etten osaa englantia kun minua syytetään jostakin, nauran, jos aksentilleni nauretaan.

Viime viikonloppuna menimme naapurin viinitilalle maistelemaan viinejä vapaapäivän kunniaksi. Mahtipontisen, kylän vanhimman viinitilan hämärissä kellareissa maistelimme huulemme punaisiksi ja päät kipeiksi seuraavalle päivälle. Leikimme pojista tykkäävän kaverini Jackin kanssa olevamme kihlapari, joka etsii täydellistä viinikavalkadia hääjuhlaansa. Olimme ilmeisesti turhankin uskottavia, kun emme saaneet perinteistä backpackereiden ilmaista ylijäämäpulloa.

Tuntuu oudolta palata niin sanottuun normaaliin elämään kaiken tämän jälkeen, kun näin surrealistisesta ja hullusta paikasta on tullut koti ja arki. Muutama viikko enää ja olen vapaa lähtemään, tiedä sitten minne. Innokkaana, vähän taas peloissani ja varmasti ikävissäni, nämä ihmiset eivät nimittäin hevillä unohdu.

Tanunda part. 4

Olen useampana päivänä yrittänyt kirjoittaa tänne, koota jotain järkevää päässä risteilevistä ajatuksista ja muistikirjan sivuille rustatuista hajanaisista lauseista, mutta tuntuu, ettei mitään kummallista sanottavaa ole sitten viime kerran, hyvin yksitoikkoista elämää tällä hetkellä kun viettelen.

Tänään papuja poimiessani elin hetken, josta ei puuttunut mitään eikä mitään ollut liikaa: aurinko lämmitti katon läpi, tuuli humisutti muoviseiniä, nilkkurit upposivat pehmeään mutaan, koira haukkui pihalla ja olo oli kepeä, vaikka oli jo yhdeksäs tunti menossa ja kasvien lehdet kutitteli käsiä (samalla vähän hykertelin oman työni mielekkyyttä, osa meidän hostellin asukeista nimittäin pääsi lahtaamaan 8500 kanaa).

Kotonakin hostellillakin elämä on hieman rauhoittunut, eihän se vaatinut kuin yhden rattijuopottelun ja kolarin, pari puukotusuhkausta ja häädöt kahdelle tyypille. Kaikenlaista tallaajaa on tullut kohdattua tällä reissulla, enpähän ainakaan voi valittaa että seura olisi tylsää.

Huonekaverini, yhdeksän muuta tyyppiä, sen sijaan ovat loistavia. Jaetaan suklaat ja keksit, nauretaan pierujutuille, vähän kiusataan toisiamme romansseista, otetaan toinen kainaloon jos harmittaa, annetaan väsyneen nukkua rauhassa. Viime lauantaina todettiin että meillä on paras huone ikinä ja kippisteltiin muilta salassa viiniä.

Voin siis oikein mainiosti kamut, elkää hätääntykö vaikka täällä blogin puolella hiljaista tuppaa olemaan. Päivät koostuvat pienistä jutuista kuten arjen kai kuuluukin. Inkiväärikeksit ja vihreä tee, kuuma suihku, rapsuteltavat koirat. Pää täynnä haaveita ja suunnitelmia. Välillä päivät raahautuvat, välillä ne lipuvat kepeästi ohi.

The little things, Tiina, the little things! tokaisee kollegani lontoolaisella aksentillaan istahtaessaan auringon paisteeseen lounastauolla.

Oikein.

Tanunda part. 3

Nautin: aurinkoiset päivät ja polttava aurinko, suoralta tuntuva ryhti kuntosalin jälkeen, vietnamilainen aamukahvi, omalta tuntuvat ihmiset ja hassuttelu, pyykkipäivät, pankkitilin saldo, ilman tuoksu auringonlaskun jälkeen, kasvihuoneessa puuhastelu, lampaat, lampaat ja lampaat, farmin papparaisen GOOOD MOOOORNING -toivotus, ilmaiset vihannekset, uudet sanat ja lausahdukset englanniksi

En nauti: kylmät aamut, jolloin kolmekaan neuletta ei riitä, märät kurkkulaatikot noina kylminä aamuina, märät sukat, pienet suuhun, korviin ja nenään tunkeutuvat kasvihuoneötikät, ihmisten turha draamailu ja epäsiisteys, huono raejuusto

Mutta siedän ja sopeudun. Mitä vähemmän olen miettinyt ja jossitellut täällä olemisen tärkeyttä ja merkitystä, sitä paremmin olen viihtynyt. Antanut vain olla, heittäynyt hetkeen mukaan, pistänyt kurkkuja laatikoihin mukisemmatta ja pistänyt jalalla koreasti lauantai-iltaisin.

Ja kas, päivät lipuvat ohi kuin itsestään.

Tanunda part. 2

En ole eläissäni tehnyt liukuhihnatyötä enkä oikeastaan koskaan ole ajatellut millaista se mahtaa olla. Nyt tiedän. Se on loputonta mietiskelyä, tajunnan virtaa. Mieleen tulvahtavia hetkiä, ihmisiä, ääniä ja sun muita asioita menneisyydestä. Haaveita tulevaisuuden suhteen. To do- ja ostoslistoja. Päässä jumittavia kappaleita. Toki myös suuriakin pohdiskeluja elämästä.

Tyypillinen päiväni alkaa kello 5:30, kun kapuan alas yläpunkaltani kymmenen hengen huoneessa. Suurin osa huonekavereista on herännyt jo aiemmin töihin, mutta silti keräilen hiljaa tavarani kännykän valossa ja hipsin vessan kautta aamupuurolle ja kahville. Työkaverini kanssa toivotellaan hyvät huomenet ja ajellaan kevyitä rupatellen puoli tuntia töihin auringon vasta kajastaessa oranssina taivaanrannassa.

Perillä käydään heti kurkkujen kimppuun: kurkut muoviin ja laatikoihin, koon ja suoruuden mukaan tietenkin. Vähän kiroillaan, kun kurkut tuppaavat olemaan talvisin turhan käyriä ja pieniä. Lasketaan tulevien työpäivien määrä ja kuinka paljon on prosentuaalisesti jo takana (tavoitteenahan on siis 88 työpäivää, mikä oikeuttaa toisen vuoden viisumiin). Rupatellaan vähän lisää kaikesta maan ja taivaan välillä ja loppu aika ollaan hiljaa, omissa ajatuksissamme.

Kun aamun kurkut on hoidettu ja lounas nautittu, siirrytään joko toisiin kurkkuihin, kesäkurpitsoihin, bataatteihin, tomaatteihin, paprikoihin tai munakoisoihin. Tuskin enää koskaan tulen elämäni aikana ostamaan vihanneksia pohtimatta, kuka nämä on lajitellut ja pakannut ja millä mielellä. Vaikka työni tuntuu toistavan itseään, en voi muuta kuin olla kiitollinen tästä paikasta: suurin osa hostellini ihmisistä on töissä valtaisissa pakkaamoissa, joissa olet tasan yhdellä liukuhihnalla koko päivän, tasan yhden vihanneksen kimpussa, koneiden pauhatessa taustalla.

Tänään pääsin kitkemään kasvihuoneeseen tomaatin taimia odottavia multaisia rivejä, jotka olivat täynnä valtavia hämähäkkejä ja sormikkaiden rei’istä polttelevia nokkosen poikasia. Silti, olin tyytyväisempi kuin moneen päivään, kasvihuoneessa oli hiostavan kuuma, siellä tuoksui kostealle mullalle ja sai kyykistellä ja konttailla.

Tilan omistajapappa totesi vielä päivän päätteeksi, että kerrankin tyttö, joka kitkee vauhdilla eikä jää mietiskelemään turhia, kuten tytöt tavallisesti. Voi Emmanuel, tietäisitpä vain.

Tanunda part. 1

Suunnitelmat eivät menneet ihan niin kuin piti (kuten ei yleensäkään näin reissun päällä), mutta lopulta kaikki järjestyi paremmin kuin hyvin. Viiniviljelmällä ahkerointi nimittäin vaihtui vihannesten pakkaamiseen pienessä perheyrityksessa. 

Puolentoista viikon aikana olen oppinut, minkälaiset kurkut ovat ykkösluokkaa eli supermarketti kamaa, kuinka monta bataattia on noin kilon verran, miltä haisee puolikas lavallinen mädäntyneitä paprikoita ja millaiset tytöt ovat kaikista kuumimpia (työpaikalla käskyjä jakelee 18-vuotias poika, joka tietää kaikesta kaiken).

Aikaisia aamuja, väsyneitä iltoja, itseään toistavia päiviä, likaisia kynnenalusia ja erittäin vihannespitoisia aterioita. Juoksulenkkejä viiniviljelmien laidalla, suklaakeksejä ja kirjoja peiton alla sekä hostellin Big Brother elämän sivusta seurailua. No okei, launtai-iltaisin saatan nautiskella itsekin lasillisen (jos toisenkin) halpaa laatikkoviiniä.

Aika opetella taas olemaan paikallaan.

Melbourne, part. 2

Melbourne on ihana ja eloni täällä on ollut oikein mukavaa, jos unohdetaan satunnaiset kriiseilyt milloin mistäkin (mitä mä teen, kuka mä oon, mikä on elämän tarkoitus?!)

Päivät ovat lipuneet ohi omalla painollaan, ja olen ahkerasti laitellut ja jaellut työhakemuksia ja puuhastellut vähän sitä sun tätä. Ai mitä?

Museot ja galleriat. Ihmisten ja arkkitehtuurin tuijottelu. Puistossa istuskelu kirjan kanssa. Olen useampana päivänä onnistunut kävelemään jalkani rakoille tutustuessani kaupunkiin ja tappaessani aikaa. Välimatkat osaavat välillä yllättää, mutta ei hätää, ydinkeskustassa voi väsähtäessä hypätä ilmaiseen raitiovaunuun.

Halvalla voi saada mieletöntä ruokaa. Naapurin Penny Black tarjoili huhtikuun ajan pizzaa 2 dollaria kappale (kurpitsa-mozzarella, taivaallista). Lentil as anything taas on voittoa tavoittelematon, luomu-vegaaniruokaa ruokaa tarjoileva ravinteli, jossa maksetaan omantunnon mukaan. Tai ollaan maksamatta, jos on pokkaa tai taskut tyhjät.

St Kildan ranta. Ei mikään maailman kaunein hiekkaranta, mutta tarjoilee upean näkymän kaupunkiin ja historiallisen laiturin kärjessä voi bongailla pikkuisia pingviinejä ja vesirottia. Kaulahuivi tiukasti kaulan ympärille ja kahvin kanssa katsomaan kun taivas ja meri vaihtavat väriä.

Kahvilat. Kahvi on täällä hengen asia, eikä kahvilaan tunnu olevan mitään asiaa töihin, mikäli ei löydy baristan koulutusta ja/tai kokemusta usealta vuodelta... East Brunswick Project, parasta kahvia mitä olen koskaan maistanut ja söpöimmät parrakkaat baristat flanellipaidoissaan.

Ja ehkä tärkein syy, mikä takaa viihtymisen, on pikkuruinen hostellimme.

Hurmaavia ihmisiä, tässä muutamia mainitakseni: juuri ja juuri täysi-ikäinen poika Jenkeistä, jonka kanssa heilutettiin tukkaa kilpaa Guns N' Rosesin tahtiin. Uusi-seelantilainen tyttö, joka on tuleva meribiologi ja tekee täällä yliopistolla tutkimusta. Hollantilainen poika, joka treenaa maratonille ja kunnostaa työkseen ihmisten puutarhoja. Brittityttö, joka tuo työpaikaltaan päivän päätteeksi leivonnaisia. Brittiläinen poika, joka kutsuu minua Bambiksi ja puhuu täydellisintä hienostoenglantia. Toby -kissa, joka ei piittaa kenestäkään, joka ei anna ruokaa.

MUTTA MUTTA, kaikesta tästä ja näistä huolimatta...

... tein hieman äkkipikaisen päätöksen tänään tylsyyspäissäni. Jos kaikki menee hyvin, seuraavan kuukauden tai parikin ahkeroin viinitarhalla. Luvassa siis verta, hikeä ja kyyneleitä. Villapaitoja ja pieruverkkareita. Toivottavasti vähän myös roposia, ettei elo käy turhan ankeaksi.

Melbourne, part. 1

Jos Melbournea pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin se olisi cool.

Ihmiset ovat supertrendikkäitä, arkkitehtuuri sekoittelee tyylikkäästi uutta ja vanhaa, ja kultturia piisaa jokaiseen makuun. Pieniltä kujilta löytyy suloisimmat kahvilat, ravintolat ja vintage -liikkeet, ja parinkymmenen metrin päässä Chanelin liikkeestä voi ihastella graffititaidetta.

Tällä hetkellä asun kimppakämppämäisessä hostellissa Brunswickin kaupunginosassa, mikä tuo sopivasti mieleen ajat Helsingin Kalliossa: juodaan paljon kahvia, kokkaillaan terveellistä ruokaa, valitellaan työstä ja työttömyydestä ja innostutaan halvasta viinistä. Kadulla laitapuolenkulkijat ja maailmanparantajat hengailevat sulassa sovussa ja parin korttelin päästä löytyy Australian Lidl, Aldi. Ei hassumpaa.

Olen nyt aloittanut työnhaun (laiskasti, mutta aloittanut kuitenkin) ja toivoisin voivani pysyä aloillani ainakin muutaman kuukauden. Kirjoittelu tänne saattaa vähentyä, mitä nyt pieniä sattumuksia ja kummallisuuksia tulen varmaankin teille jakamaan.

Aurinkoista viikonloppua kaikille x