Päivät valuvat

Kävin pari tuntia sitten saattelemassa lentokentälle sen rakkaimman ja tärkeimmän reissukaverini, Simonin. Itkua tihrustaen oli pakko sanoa hei heit seuraavaksi kymmeneksi viikoksi, kun tämän viisumi sitten viimein loppui.

Jos nyt jotain positiivista tähän pitää sanoa, niin ainakin vaatekaappi on viimeinkin siistissä järjestyksessä. Lattialla ei loju epämääräisiä parittomia sukkia. On omaa aikaa vaikka kuinka, aikaa nähdä tyttökavereita ja aikaa aloittaa uusi harrastus. Voi syödä just sitä mitä huvittaa tai katsoa se hupsuin romanttinen komedia. Kirjoitella tänne useammin hehe. 

Sähköpostissa odottaa lentolippu jouluksi kotiin ja viestit kulkee reaaliajassa vaikka välimatkaa onkin reilut 15000 km, eli ei suinkaan tarvitse vaipua epätoivoon.

Viimeiset viikot yhdessä yritettiin puuhailla kaikkea, mitä on aiemmin jäänyt tekemättä. Kierrelty luonnonpuistoja, ihmetelty puissa raukeina roikkuvia koaloja, hävitty kavereiden lähipubin tietovisassa, suppailtu joella, syöty aamiaisia uusissa kahviloissa, tehty pitkiä kävelyretkiä.

Lähtöhermostuksissa tuli myös äkäiltyä puolin jos toisin, mutta onneksi kaksin verroin enemmän naurettua ja hassuteltua.

Ollaan myös pohdiskeltu enemmän kuin koskaan, että minne sitä oikein asettuisi, kun nämä haahuiluvuodet on kai joskus vaihdettava määrätietoiseen tulevaisuuden rakentamiseen. Tällä hetkellä Perth tuntuu juuri siltä, mitä haluaisimme elämältä. Ei pimeitä, pitkiä ja kylmiä talvia. Rento elämäntyyli, mutta silti kaikki toimii niin kuin kotonakin. Luontoon ja rannalle ajaa noin kymmenisen minuuttia, jos sitäkään. Maailman kauneimmat auringonlaskut...

Tyypillistä, sitä haluaisi juuri sen vaihtoehdon, mikä ihan käytännön syistä (viisumi) ei juuri nyt onnistu. Aika näyttää, josko sitten vuosien päästä on meidän aika tulla tänne ihan kunnolla.

Nyt mennään kuitenkin päivä, viikko kerrallaan.

Go Wallabies

Olen päättänyt kunnostautua tyttöystävänä ja osoittaa enemmän kiinnostusta tuon toisen puoliskon intohimon kohteisiin. Kun muutama viikko takaperin tämä ehdotti Australia - Argentiina rugbyottelun katsomista livenä, vastasin epäröimättä joo mennään vaan.

Ja onneksi vastasinkin. Voi laskea yhden käden sormilla ne kerrat, kun olen käynyt katsomassa mitään urheilua paikan päällä. Jos ei koulu ja harrastelujuttuja lasketa, niin kerran hiihdon MM -kisoja, kerran jääkiekkoa..? Siinä se taisi sitten ollakin. Mielikuviini urheilukatsomoista kuului (etenkin näin maskuliinisessa lajissa kuin rugby) kaljapäissään olevat äijänköriläät, jotka kovaan ääneen huutelevat pelaajille miten siellä nurmikolla pitäisi oikein toimia ja oma tylsistyminen, koska se nyt on vaan hupsua painimisen ja pallonheittelyn sekoitusta mistä aikuiset miehet sekoavat.

Saavuimme paikalle kahdeksan tyypin voimin, ja pitkin matkaa näkyi stadionille vaeltavia keltapaitaisia kenguruiden kannattajia. Eräs kavereistamme pelaa itse rugbya täällä Perthissä, ja johonkin sisäpiiriin kuuluvana pääsimme VIP -alueelle hakemaan eväät matsiin sekä omat keltaiset paidat ja huivit.

Mielikuvani osoittautuivat osittain oikeaksi, katsomo oli enimmäkseen täynnä niitä äijiä kaljat kourassa, mutta huutelu ja kannustus oli varsin hyväntahtoista ja tunnelma mitä parhain. Meidän katsomossa oli jopa pieni puhallinorkesteri soittamassa pelin tahtiin ja jammaillessa kymmenen asteen lämpötila varsin mukavasti.

Itse peli, noh, mitä nyt rugbysta ymmärrän, oli vähän tylsää katsottavaa aussien höykyttäessä argentiinalaisia. Pelin sijaan saatettiin paikoitellen keskittyä enemmän juustolla ja sipulilla kuorrutettuihin hodareihin ja kuulumisten vaihtamiseen, mikä kai kuuluu asiaan. Meidän varovaisesta, aussien keskellä tapahtuneesta kannustuksesta huolimatta Argentiina hävisi lopulta 36 - 20.

Pelin jälkipuinnit jätin porukan miehille ja tulin itse kotiin nukkumaan, sillä mikään ei voita freesinä ja pirteänä vietettyä sunnuntaita, eihän? Leppoisaa sunnuntaita ja tulevaa viikkoa!

Elämää

Kaikki on jatkunut täällä oikeastaan siitä, mihin viimeksi jäätiin, nyt kun molemmat ollaan taas töissä kiinni. Sain töitä kahvilasta, joka on erään sairaalan ja tutkimuslaitoksen yhteydessä, eli asiakaskunta koostuu lähinnä lääkäreistä, hoitsuista ja tutkijoista. Paikka on auki ainoastaan ma-pe eli ensimmäistä kertaa elämässä mulla on viikonloput ja arki-illat vapaat!

Viimeiseen vuoteen elämässä ei ole oikein ollut kunnollista rytmiä, niin nautitaan nyt siitä kunnolla. En siis aio marmattaa ruuhkabussissa istumisesta, itseään toistavista päivistä ja siitä, että on vasta tiistai.

Aikamoinen tiistai olikin, ainakin nyt iltaruuan ja suklaapalan jälkeen täällä istuskelee sohvalla melko tyytyväinen tyyppi. Kämppiksen aamuyön jatkobileet vähän kiukutti aamulla, kun toinenkaan kahvikuppi ei tuntunut herättävän millään. Töihin päästyä toisten hyvä tuuli kuitenkin tarttui, tiistai on kuulemma meidän kahvilassa tunnetusti kahvipäivä, ei niinkään lounastamispäivä. Kepeän ja rauhallisen työpäivän jälkeen tultiin Simonin kanssa yhtä aikaa kotiin ja päätettiin kauniin auringonpaisteen johdosta mennä vielä rannalle kahville ja kävelylle.

Aikamme tallailtuamme pysähdyttiin ihailemaan auringonlaskua, millaista ei olla hetkeen nähty. Tai onhan noita, mutta milloin mitäkin pilvenhattaraa edessä ja meri tyrskyää niin että päässä heittää. Tällä kertaa meri oli aivan lättänä ja aurinko lipui alas kullan, oranssin ja pinkin väreissä. Kameraa ei tietenkään ollut tällä kertaa mukana, mutta tuskin se olisi tehnyt oikeutta sille näylle. Etenkin kun kaiken kruunasi auringonsillan ympärillä uiskenteleva delfiiniperhe. Sen verran harvinainen näky, että varovasti vain pähkäiltiin onko kyseessä hylkeet vai kiven lohkareet. Viimeistään viereemme isänsä kanssa tullut pikkutyttö vahvisti asian kiljumalla "DELFIINEJÄ! ISKÄ KATO! TÄÄ ON EHKÄ SIISTEINTÄ IKINÄ!"

Teki mieli alkaa hihkumaan tytön mukana, koska olihan se nyt ehkä siisteintä ikinä. Ainakin ikimuistoisinta, mitä näillä rannoilla on toistaiseksi tapahtunut.

Yllä oleva kuva on viime viikolta, kun käytiin juhlimassa meikän synttäreitä. Meistä parasta juhlimista on luonnollisesti hyvä ruoka, ja kavereiden seura, josta nautittiin sitten viikonloppuna. Oli kihlautumis- ja vauvauutisia ilmassa, hurjaa. Naurettiin, pelattiin mölkkyä ja kilisteltiin myöhään yöhön, ei kukaan malttanut oikein kuppilaankaan lähteä kun oli niin mukavaa vaan olla porukalla.

Nyt tuntuu, että on se oma paikka löytynyt täältä. Ja hyvä paikka onkin olla.

Elossa

Perthissa jalleen ja nyt olisi jo vahan jutunjuurta kerrottavana.

Oman tietokoneen paatin jattaa kotiin pohdittuani, etta jaksanko kantaa hitaasti hajoavaa painavaa rotiskoa mukanani, ja kun reissukaverillani on kuitenkin toimiva peli matkassa niin eikohan talla parjata. Valitettavasti en osaa aakkosia tahan brittiversioon loytaa, toivottavasti kestatte lukea ilmankin! Lyhyeammat sepustukset onnistuu onneksi puhelimella.

Suomesta Walesiin siirtyminen sujui kepeasti, ja ihastuttavassa peribrittilaisessa kesasateessa ja -tuulessa tuli kierreltya niin Cardiff kuin ymparoiva maaseutu lampaineen ja vehreine vuorineen. Kaytiin haistelemassa myos merta ja ihmettelemassa myrskyavaa merta, jonka vari ei juuri taivaasta eronnut. Sain syodakseni etikkaisia fish and chips annoksia ja paasin juhlimaan Simonin ystavien haita golfklubille, jonka hienous aluksi jannitti. Loppujen lopuksi jannitys osoittautui ihan turhaksi, silla kaikki paikalla olevat ihmiset olivatkin ihan tavallisia ja jalat maassa, ja yksi suomitytto mahtui sekaan ihan helposti. Monta kertaa sain kuulla Islannin hienosta suorituksesta jalkapallon MM -kisoissa, aina en jaksanut edes korjata vaan hymyilin natisti takaisin.

Parin viikon aikana ehdin tavata niin paljon ihmisia, ettei puolienkaan nimet ja kasvot osu yhteen mun paassa. Ja tietty tarkein, eli Simonin oma perhe hurmasi kylla ihan taysilla, niin kiltteja ja ihania tyyppeja, unohtamatta perheen Jessie -koiraa, jonka kanssa tehtiin diili etta kaydaan viela joskus lenkilla yhdessa.

Matka Australiaan ei ollutkaan sitten niin kivuton. Kaikki alkoi siita, kun lentoaika oli merkattu kalenteriini vahan epamaaraisesti ja paivaa ennen lentoa  tajusimme tajusin, etta lento onkin huomisaamuna eika ylihuomenna. Alunperin tarkoitus oli menna kaverille yoksi Lontooseen, mutta suunnitelmat vaihtuikin akkia yobussiksi Heathrow'n kentalle. Huonosti nukutun jalkeen uni maittoi ilmeisesti vahan liiankin hyvin yhteensa noin 17 tuntia kestaneilla lennoilla, silla Perthiin saavuttuamme en nukkunut viikkoon kunnon younia. Milloi nukuin vahingossa puoleen paivaan ja milloin makasin valveilla viela neljalta yolla. Elamani ensimmainen oikea jetlag!

Aikaerosta ja vasymyksesta toivuttuamme ryhdyttiin hommiin. Viikon sisaan loydettiin uusi koti, talla kertaa jaetaan talo suomalais - irlantilaisen pariskunnan kanssa, ja sita yhtalaisyyksien maaraa meidan parisuhteissa. Tullaan siis mainiosti juttuun, talossa piisaa tilaa ja eika etaisyys rannallekaan juuri edellisesta kasvanut. Toiden osalta kaikki on sujunut melko mutkattomasti, Simon paasi muuttomieheksi ja mulla on pari vuoroa luvassa nain alkuun myymaan gourmet hampurilaisia yhteen rentoon ja trendikkaaseen paikkaan, peukut pystyyn etta tulee lisaa tunteja koska tyo vaikutti just silta mita haluaisin nyt tehda. Olen uskaltanut vahan nirsoilla paikkojen suhteen, silla en halua viettaa viimeisia aussikuukausia surkeana, epakivassa tyossa tihrustaen... Katsotaan mita pankkitili sanoo tahan haha!

Tassa nyt alkuun meidan kuulumisia. Ilman toita paivat on vahan hitaita, aamulenkkeja, paivaunia, telkkasarjoja. Odotellaan kesaa kovasti, koko ajan palelee kun ulkolampotila on noin 18 astetta ja sisalla tuntuu olevan viela kylmempi. Onneksi kotosalla on ihan ookoo pukea ylleen kolme villapaitaa ja sukat. Ja kaariytya peittoon.

Saikkupäivä

Täällä on taas touhotettu menemään ilman minkäänlaista ajantajua. On ollut töitä, ei tuntimääräisesti ehkä niin paljon kuin voisi olla, mutta päivissä jopa vähän liikaakin. Ne harvat vapaapäivät kuluvat asioita hoidellessa, kavereita nähdessä ja eri riennoissa juostessa. Lepääminen on ollut vähän mitä on, katkonaisia yöunia ja aamuisin pitää herätä juoksemaan tai salille, koska sitähän se hyvinvointi on.

Tai sitten ei. Vaikka pää jaksaisi ja haluaisi tehdä ja nähdä kaiken, kroppa ei: viime viikolla kurkku alkoi päivä päivältä kipeytyä kunnes tänä aamuna heräsin äänettömänä. Soitin ääni pihisten töihin että ei mulla kuumetta oo, voin kyllä tulla. Vastaukseksi sain lempeät naurut että jääpäs nyt kotiin lepäämään.

Täällä sitä nyt ollaan lepäilty ja hoettu itsekseni että on ihan normaalia olla välillä kipeä eikä elämän toinen saikkupäivä maailmaa kaada. Eikä ihan oikeasti kaadakaan. Poikaystävä peitteli sohvalle, laittoi leffan pyörimään ja toi vettä ja teetä. Hoiti pyykit ja ruokaostokset, suorastaan komensi takaisin sohvalle kun yritin mukaan. Päivän nukuttuani heräsin tuossa vähän aikaa sitten niin kiitollisena kaikesta, että ihan liikutuin. Ehkä myös hormonitoiminnalla ja stressin purkautumisella oli osansa, mutta että minkä tyypin olenkaan löytänyt!

Stressistä puheen ollen, sitäkin on viime aikoina ollut ilmassa vaikka kuinka olen yrittänyt jättää sen huomioitta. Milloin on Australian toisen viisumin saanti jännittänyt ja milloin raha, se kun tuntuu lähtevän käsistä sitä mukaa kuin sitä tulee. Viisumi sentään napsahti sähköpostiin heti, kun olin käynyt lääkärissä tutkittavana ja keuhkoni kuvauttamassa. Huvitti ja jänskätti koko toimenpide, juoksin pienestä kopista toiseen eri hoitajien käsiteltäväksi. Ekana pituus, paino, korvat ja näkö, sitten pissa purkkiin, sitten röntgen ja lopuksi vähän tunnustelua, että löytyykö sieltä kropasta mitään sinne kuulumatonta. Homma oli minuuteissa ohi, enkä edes kehtaa laittaa hintaa koko touhulle tähän. Viisumin sain 24 tunnin päästä.

Vuosi lisää miettimisaikaa, että mitähän sitä seuraavaksi tekisi elämässä. Seuraavaksi mielessä siintää kyllä Suomen kesä, ruisleipä, yötön yö, äidin tekemät ruoat, sauna, piimä...

Kesä

Viime kerrasta on taas aikaa ja paljon on myös ehtinyt tapahtua tässä välissä.

Muutimme taas kerran. Kaiken piti olla edellisessä kämpässä ookoo ainakin ensi toukokuulle saakka, vuokra meidän nimiin ja katin paskat. Vuokraisäntä oli antanut kämpän toisille kertomatta meille muuta kuin että teillä on kaksi viikkoa aikaa muuttaa ulos. Nauratti, johan asiat olivat turhan hyvin, elämän piti taas tulla hämmentämään. Onneksi kaveripariskunta oli muuttamassa samaan aikaan kimppaan ja he kysyivät kiinnostaisiko meitä muuttaa samaan taloon teidän kanssa. No todellakin! Kuumeisesti etsimme viikon ajan sitä oikeaa taloa ja lopulta kymmenien turhauttavien asuntonäyttöjen ja eriävien kriteereiden jälkeen löytyi tämä helmi: neljä makkaria, paljon tilaa ja valoa, kävelymatka rannalle ja halpa vuokra. Kalusteet ovat löytyneet vähän sieltä sun täältä, mutta nyt täällä näyttää kodilta jossa viihtyy, eikä vain sotkuiselta kimppakämpältä.

Työrintamalla on myös tapahtunut muutoksia. Saman puljun hommissa edelleen, mutta myöhäiset tarjoilijaillat ovat vaihtuneet kahvien pyörittelyyn ja leivonnaisten myyntiin naapurikahvilassa. Sisäinen aamuihmiseni on hihkunut riemusta. Heräilen aamulla ihmisten aikaan, istun ruuhkaisessa junassa satojen muiden kanssa, rupattelen kantisten kanssa säästä ja parhaista uimarannoista. Iltaisin töiden jälkeen ehdin vielä näkemään poikakaveria ja kokkaamaan yhdessä illallista. 

Kaikki on siis kääntynyt parempaan päin vaikkei mikään varsinaisesti huonosti ole ollutkaan. Vapaa-ajalla ollaan tutustuttu lähiympäristöön, ajeltu autolla ympäriinsä, tsekattu eri rantoja, pyöräilty Rottnest -saarella, syöty ihan liikaa ulkona, nautittu tästä kesästä ja tietty kaikesta tästä vapaudesta.

Viime päivien 40 asteen helleputki tuntuu kummallisen luonnolliselta täällä. Ikuiseen kesään tuli vihdoinkin kuuma. Nenä ja viikset hikoaa, pyykit kuivuvat minuuteissa ja vettä voisi juoda helposti 5 litraa päivässä. Rannalle mennessä merestä ei tee mieli poistua, vaan antaa viilentävien aaltojen keinutella ja viedä ne vähäisetkin stressit ja harmitukset pois.

Bring it on, 2016

Aamuyöllä toisen lähtiessä töihin sain varovaisen herätyksen: Tuun illalla hakemaan sut töistä niin mennään yhdessä rannalle katsomaan raketteja. Tähän totesin että mitä, raketteja, miksi? Niin, tänään on uudenvuoden aatto. 

Mihin ihmeeseen tämä vuosi on mennyt, vastahan pakkailin pientä omaisuuttani laatikoihin ja rinkkaan Pengerkadulla Kalliossa. Sanoin heipat ja nähdään pian monelle rakkaalle. Joogailin ja hengittelin itseni ehjäksi thaimaalaisessa vuoristoilmassa. Matkustin halki Laosin, Kambodzan ja Etelä-Vietnamin ja tunsin eläväni juuri siinä hetkessä eivätkä mitkään vastoinkäymiset musertaneet meikäläistä. Sydneyssa vietin laatuaikaa sukulaisten kanssa, saunoin ja söin paljon, kuulin mykistäviä tarinoita elämästä. Mökkeilin järvellä, jossa kengurut hyppivät takapihalla. Melbournessa oli omanlaiset ihmiset, kadut ja ilmapiiri, mutta en ollut vielä valmis siihen elämään. Barossa Valley oli elämäni kamalinta ja parhainta aikaa kaikessa koomisuudessaan, siellä opin että välillä pitää vain päästää irti eikä vain olla olosuhteidensa uhri. Join liikaa viiniä, pakkasin miljoonia kurkkuja, tapasin oikean elämän legendoja sekä tietenkin parhaimman kaverini ja rakkauden. Ajoin halki Etelä- ja Länsi-Australian ja näin pökerryttävän paljon tätä kuivaa maata. Lomailin Thaimaassa parhaimmassa seurassa, sitä huonojen vitsien, ruoan ja laiskottelun määrää. Palasin Perthiin ja nyt elelen aika mukavaa elämää täällä.

Vitsit mikä vuosi, en vaihtaisi päivääkään. En edes niitä jolloin itkin silmät päästäni, koska ikävä oli niin kova tai koska mistään ei ikinä tuu mitään. Niin kliseistä mutta totta: kaikki järjestyy aina. Olen oppinut myös vastaanottamaan apua ja tukea muilta, vaikka niin kovasti itsenäinen reissunainen haluaisinkin olla. Eihän sitä kukaan oikeasti ihan yksin halua olla.

Eräs toinenkin tunne tuon kaiken järjestymisen ohella on vahvistunut kovasti vuoden aikana, tunne siitä, että kaikelle on syynsä. Useimmiten kaikesta tielle sattuneesta pas... murheesta on opittu jotain tai sitten siitä on seurannut jotain kymmenen kertaa parempaa. Olen pikkuhiljaa luopunut tunkkaisesta mitä jos sittenkin olisi käynyt niin tai näin ajattelusta ja kohdistanut katsetta enemmän tulevaan. Mahanpohjassa on ainakin tällä hetkellä kutina, että jotain mieletöntä on taas luvassa.

Ja mitä rahaan tulee: mitä vähemmän sitä murehtii, sitä ihmeellisemmin sitä aina elämään putkahtaa. Joku järkevä voisi kai sanoa, että noilla reissuilla voisi maksaa pienen asunnon käsirahan, mutta hei, ehtiihän sitä vielä. Nyt on aika kerätä uusia säästöjä ja haistella mihin elämä seuraavaksi vie, sekä tietenkin elää parhainta mahdollista arkea.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin: mahtavaa vuoden viimeistä päivää sekä tietty alkavaa vuotta kaikille!