Elossa

Perthissa jalleen ja nyt olisi jo vahan jutunjuurta kerrottavana.

Oman tietokoneen paatin jattaa kotiin pohdittuani, etta jaksanko kantaa hitaasti hajoavaa painavaa rotiskoa mukanani, ja kun reissukaverillani on kuitenkin toimiva peli matkassa niin eikohan talla parjata. Valitettavasti en osaa aakkosia tahan brittiversioon loytaa, toivottavasti kestatte lukea ilmankin! Lyhyeammat sepustukset onnistuu onneksi puhelimella.

Suomesta Walesiin siirtyminen sujui kepeasti, ja ihastuttavassa peribrittilaisessa kesasateessa ja -tuulessa tuli kierreltya niin Cardiff kuin ymparoiva maaseutu lampaineen ja vehreine vuorineen. Kaytiin haistelemassa myos merta ja ihmettelemassa myrskyavaa merta, jonka vari ei juuri taivaasta eronnut. Sain syodakseni etikkaisia fish and chips annoksia ja paasin juhlimaan Simonin ystavien haita golfklubille, jonka hienous aluksi jannitti. Loppujen lopuksi jannitys osoittautui ihan turhaksi, silla kaikki paikalla olevat ihmiset olivatkin ihan tavallisia ja jalat maassa, ja yksi suomitytto mahtui sekaan ihan helposti. Monta kertaa sain kuulla Islannin hienosta suorituksesta jalkapallon MM -kisoissa, aina en jaksanut edes korjata vaan hymyilin natisti takaisin.

Parin viikon aikana ehdin tavata niin paljon ihmisia, ettei puolienkaan nimet ja kasvot osu yhteen mun paassa. Ja tietty tarkein, eli Simonin oma perhe hurmasi kylla ihan taysilla, niin kiltteja ja ihania tyyppeja, unohtamatta perheen Jessie -koiraa, jonka kanssa tehtiin diili etta kaydaan viela joskus lenkilla yhdessa.

Matka Australiaan ei ollutkaan sitten niin kivuton. Kaikki alkoi siita, kun lentoaika oli merkattu kalenteriini vahan epamaaraisesti ja paivaa ennen lentoa  tajusimme tajusin, etta lento onkin huomisaamuna eika ylihuomenna. Alunperin tarkoitus oli menna kaverille yoksi Lontooseen, mutta suunnitelmat vaihtuikin akkia yobussiksi Heathrow'n kentalle. Huonosti nukutun jalkeen uni maittoi ilmeisesti vahan liiankin hyvin yhteensa noin 17 tuntia kestaneilla lennoilla, silla Perthiin saavuttuamme en nukkunut viikkoon kunnon younia. Milloi nukuin vahingossa puoleen paivaan ja milloin makasin valveilla viela neljalta yolla. Elamani ensimmainen oikea jetlag!

Aikaerosta ja vasymyksesta toivuttuamme ryhdyttiin hommiin. Viikon sisaan loydettiin uusi koti, talla kertaa jaetaan talo suomalais - irlantilaisen pariskunnan kanssa, ja sita yhtalaisyyksien maaraa meidan parisuhteissa. Tullaan siis mainiosti juttuun, talossa piisaa tilaa ja eika etaisyys rannallekaan juuri edellisesta kasvanut. Toiden osalta kaikki on sujunut melko mutkattomasti, Simon paasi muuttomieheksi ja mulla on pari vuoroa luvassa nain alkuun myymaan gourmet hampurilaisia yhteen rentoon ja trendikkaaseen paikkaan, peukut pystyyn etta tulee lisaa tunteja koska tyo vaikutti just silta mita haluaisin nyt tehda. Olen uskaltanut vahan nirsoilla paikkojen suhteen, silla en halua viettaa viimeisia aussikuukausia surkeana, epakivassa tyossa tihrustaen... Katsotaan mita pankkitili sanoo tahan haha!

Tassa nyt alkuun meidan kuulumisia. Ilman toita paivat on vahan hitaita, aamulenkkeja, paivaunia, telkkasarjoja. Odotellaan kesaa kovasti, koko ajan palelee kun ulkolampotila on noin 18 astetta ja sisalla tuntuu olevan viela kylmempi. Onneksi kotosalla on ihan ookoo pukea ylleen kolme villapaitaa ja sukat. Ja kaariytya peittoon.

Saikkupäivä

Täällä on taas touhotettu menemään ilman minkäänlaista ajantajua. On ollut töitä, ei tuntimääräisesti ehkä niin paljon kuin voisi olla, mutta päivissä jopa vähän liikaakin. Ne harvat vapaapäivät kuluvat asioita hoidellessa, kavereita nähdessä ja eri riennoissa juostessa. Lepääminen on ollut vähän mitä on, katkonaisia yöunia ja aamuisin pitää herätä juoksemaan tai salille, koska sitähän se hyvinvointi on.

Tai sitten ei. Vaikka pää jaksaisi ja haluaisi tehdä ja nähdä kaiken, kroppa ei: viime viikolla kurkku alkoi päivä päivältä kipeytyä kunnes tänä aamuna heräsin äänettömänä. Soitin ääni pihisten töihin että ei mulla kuumetta oo, voin kyllä tulla. Vastaukseksi sain lempeät naurut että jääpäs nyt kotiin lepäämään.

Täällä sitä nyt ollaan lepäilty ja hoettu itsekseni että on ihan normaalia olla välillä kipeä eikä elämän toinen saikkupäivä maailmaa kaada. Eikä ihan oikeasti kaadakaan. Poikaystävä peitteli sohvalle, laittoi leffan pyörimään ja toi vettä ja teetä. Hoiti pyykit ja ruokaostokset, suorastaan komensi takaisin sohvalle kun yritin mukaan. Päivän nukuttuani heräsin tuossa vähän aikaa sitten niin kiitollisena kaikesta, että ihan liikutuin. Ehkä myös hormonitoiminnalla ja stressin purkautumisella oli osansa, mutta että minkä tyypin olenkaan löytänyt!

Stressistä puheen ollen, sitäkin on viime aikoina ollut ilmassa vaikka kuinka olen yrittänyt jättää sen huomioitta. Milloin on Australian toisen viisumin saanti jännittänyt ja milloin raha, se kun tuntuu lähtevän käsistä sitä mukaa kuin sitä tulee. Viisumi sentään napsahti sähköpostiin heti, kun olin käynyt lääkärissä tutkittavana ja keuhkoni kuvauttamassa. Huvitti ja jänskätti koko toimenpide, juoksin pienestä kopista toiseen eri hoitajien käsiteltäväksi. Ekana pituus, paino, korvat ja näkö, sitten pissa purkkiin, sitten röntgen ja lopuksi vähän tunnustelua, että löytyykö sieltä kropasta mitään sinne kuulumatonta. Homma oli minuuteissa ohi, enkä edes kehtaa laittaa hintaa koko touhulle tähän. Viisumin sain 24 tunnin päästä.

Vuosi lisää miettimisaikaa, että mitähän sitä seuraavaksi tekisi elämässä. Seuraavaksi mielessä siintää kyllä Suomen kesä, ruisleipä, yötön yö, äidin tekemät ruoat, sauna, piimä...

Kesä

Viime kerrasta on taas aikaa ja paljon on myös ehtinyt tapahtua tässä välissä.

Muutimme taas kerran. Kaiken piti olla edellisessä kämpässä ookoo ainakin ensi toukokuulle saakka, vuokra meidän nimiin ja katin paskat. Vuokraisäntä oli antanut kämpän toisille kertomatta meille muuta kuin että teillä on kaksi viikkoa aikaa muuttaa ulos. Nauratti, johan asiat olivat turhan hyvin, elämän piti taas tulla hämmentämään. Onneksi kaveripariskunta oli muuttamassa samaan aikaan kimppaan ja he kysyivät kiinnostaisiko meitä muuttaa samaan taloon teidän kanssa. No todellakin! Kuumeisesti etsimme viikon ajan sitä oikeaa taloa ja lopulta kymmenien turhauttavien asuntonäyttöjen ja eriävien kriteereiden jälkeen löytyi tämä helmi: neljä makkaria, paljon tilaa ja valoa, kävelymatka rannalle ja halpa vuokra. Kalusteet ovat löytyneet vähän sieltä sun täältä, mutta nyt täällä näyttää kodilta jossa viihtyy, eikä vain sotkuiselta kimppakämpältä.

Työrintamalla on myös tapahtunut muutoksia. Saman puljun hommissa edelleen, mutta myöhäiset tarjoilijaillat ovat vaihtuneet kahvien pyörittelyyn ja leivonnaisten myyntiin naapurikahvilassa. Sisäinen aamuihmiseni on hihkunut riemusta. Heräilen aamulla ihmisten aikaan, istun ruuhkaisessa junassa satojen muiden kanssa, rupattelen kantisten kanssa säästä ja parhaista uimarannoista. Iltaisin töiden jälkeen ehdin vielä näkemään poikakaveria ja kokkaamaan yhdessä illallista. 

Kaikki on siis kääntynyt parempaan päin vaikkei mikään varsinaisesti huonosti ole ollutkaan. Vapaa-ajalla ollaan tutustuttu lähiympäristöön, ajeltu autolla ympäriinsä, tsekattu eri rantoja, pyöräilty Rottnest -saarella, syöty ihan liikaa ulkona, nautittu tästä kesästä ja tietty kaikesta tästä vapaudesta.

Viime päivien 40 asteen helleputki tuntuu kummallisen luonnolliselta täällä. Ikuiseen kesään tuli vihdoinkin kuuma. Nenä ja viikset hikoaa, pyykit kuivuvat minuuteissa ja vettä voisi juoda helposti 5 litraa päivässä. Rannalle mennessä merestä ei tee mieli poistua, vaan antaa viilentävien aaltojen keinutella ja viedä ne vähäisetkin stressit ja harmitukset pois.

Bring it on, 2016

Aamuyöllä toisen lähtiessä töihin sain varovaisen herätyksen: Tuun illalla hakemaan sut töistä niin mennään yhdessä rannalle katsomaan raketteja. Tähän totesin että mitä, raketteja, miksi? Niin, tänään on uudenvuoden aatto. 

Mihin ihmeeseen tämä vuosi on mennyt, vastahan pakkailin pientä omaisuuttani laatikoihin ja rinkkaan Pengerkadulla Kalliossa. Sanoin heipat ja nähdään pian monelle rakkaalle. Joogailin ja hengittelin itseni ehjäksi thaimaalaisessa vuoristoilmassa. Matkustin halki Laosin, Kambodzan ja Etelä-Vietnamin ja tunsin eläväni juuri siinä hetkessä eivätkä mitkään vastoinkäymiset musertaneet meikäläistä. Sydneyssa vietin laatuaikaa sukulaisten kanssa, saunoin ja söin paljon, kuulin mykistäviä tarinoita elämästä. Mökkeilin järvellä, jossa kengurut hyppivät takapihalla. Melbournessa oli omanlaiset ihmiset, kadut ja ilmapiiri, mutta en ollut vielä valmis siihen elämään. Barossa Valley oli elämäni kamalinta ja parhainta aikaa kaikessa koomisuudessaan, siellä opin että välillä pitää vain päästää irti eikä vain olla olosuhteidensa uhri. Join liikaa viiniä, pakkasin miljoonia kurkkuja, tapasin oikean elämän legendoja sekä tietenkin parhaimman kaverini ja rakkauden. Ajoin halki Etelä- ja Länsi-Australian ja näin pökerryttävän paljon tätä kuivaa maata. Lomailin Thaimaassa parhaimmassa seurassa, sitä huonojen vitsien, ruoan ja laiskottelun määrää. Palasin Perthiin ja nyt elelen aika mukavaa elämää täällä.

Vitsit mikä vuosi, en vaihtaisi päivääkään. En edes niitä jolloin itkin silmät päästäni, koska ikävä oli niin kova tai koska mistään ei ikinä tuu mitään. Niin kliseistä mutta totta: kaikki järjestyy aina. Olen oppinut myös vastaanottamaan apua ja tukea muilta, vaikka niin kovasti itsenäinen reissunainen haluaisinkin olla. Eihän sitä kukaan oikeasti ihan yksin halua olla.

Eräs toinenkin tunne tuon kaiken järjestymisen ohella on vahvistunut kovasti vuoden aikana, tunne siitä, että kaikelle on syynsä. Useimmiten kaikesta tielle sattuneesta pas... murheesta on opittu jotain tai sitten siitä on seurannut jotain kymmenen kertaa parempaa. Olen pikkuhiljaa luopunut tunkkaisesta mitä jos sittenkin olisi käynyt niin tai näin ajattelusta ja kohdistanut katsetta enemmän tulevaan. Mahanpohjassa on ainakin tällä hetkellä kutina, että jotain mieletöntä on taas luvassa.

Ja mitä rahaan tulee: mitä vähemmän sitä murehtii, sitä ihmeellisemmin sitä aina elämään putkahtaa. Joku järkevä voisi kai sanoa, että noilla reissuilla voisi maksaa pienen asunnon käsirahan, mutta hei, ehtiihän sitä vielä. Nyt on aika kerätä uusia säästöjä ja haistella mihin elämä seuraavaksi vie, sekä tietenkin elää parhainta mahdollista arkea.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin: mahtavaa vuoden viimeistä päivää sekä tietty alkavaa vuotta kaikille!

Perth part. 1

Jouluiset terveiset Perthistä! Muutamien mutkien jälkeen päädyin lopulta takaisin tänne ja täällä sitä

nyt kovasti yritetään aloitella uutta elämää.

Päätettiin lyödä erään reissukaverini kanssa hynttyyt yhteen, sillä eihän me ilman toisiamme osattaisi enää elääkään. Se tuntui varsin luontevalta jatkolta meidän kannalta ja ollaanhan me käytännössä asuttu yhdessä koko tuntemisemme ajan, joten miksipä ei. Nopeita päätöksiä ja toimintaa, mutta välillä sitä pitää kai vain uskaltaa?

Olin tänne tullessa henkisesti varautunut viimeisten senttien laskeskeluun, pikanuudeleihin ja tuhansiin hermoromahduksiin, mutta kuinka kävikään. Sain muutaman viikon sisällä työn, joka ainakin näin kolmen viikon jälkeen tuntuu vielä motivoivalta ja ollaan saatu asua poikakaverin kavereiden olohuoneen lattialla. Näillä näkymin muutetaan viikon päästä omaan kotiin, tai no, omaan huoneeseen, kimppakämppäelämä jatkuu yhä. En malta odottaa, että saan vaatteeni kaappiin, oman sängyn mieluisine lakanoineen, kukkakimpun pöydälle ja vetää oven kiinni silloin kun siltä tuntuu.

Niin hullua kuin se onkin, tänne asti tulin haluamaan takaisin siihen oravanpyörään mitä aikanaan taisin pakoon lähteä. Toki täälläkin arkeen kuuluu tiski- ja pyykkivuoret, pitkät työmatkat julkisissa istuen, tylsät arkiruuat... mutta jos nämä alkavat tuntua ylitsepääsemättömiltä, niin täytyy vain kiskaista lenkkarit jalkaan ja juosta rannalle ja tajuta taas, että missä oikein olenkaan. Tai keskiyöllä väsyneenä töistä tullessa havahtua siihen, miten lämpimästi tuuli hiveleekään kasvoja.

Jos luulette, että täällä ihan tukka putkella ja itsevarmana säntäillään uusiin tuuliin niin ehei, kyllä täällä on paljon pohdiskeltu sitä, että mitä sitä elämältä oikein haluaakaan. Tänään on ainakin ihan hyvä olla nyt tässä. Sunnuntaisen aamupalasession jälkeen kuka katosi minnekin, nyrkkeilyä katsomaan tai shoppailemaan, minä jäin yksin tyhjään taloon odottelemaan iltavuoron alkua. Jumppailin, soitin musiikkia kovaa ja tanssin hölmösti, otin aurinkoa, lakkasin varpaankynnet, söin liikaa pähkinöitä. Nyt makaan tutulla kokolattiamatolla tätä näpytellen ja todeten, että pitäisi kirjoittaa useammin.

Roadtrip part. 3

Niin, itse matkustamisesta. Autolla. Kymmenisen tuhatta kilometriä.

Tekisi mieli kirjoittaa jotain hienoja ja henkeviä ajatuksia, mutta totta puhuakseni, olihan se ihan pirun puuduttavaa, niin peräpäälle kuin mielellekin.

Parhaimpina (pahimpina?) päivinä ajoimme vähän päälle kymmenen tuntia. Pysähdyimme kerran tai kahdesti tankkaamaan automme ja itsemme, aina piti vähän kiroilla bensan ja veden hintaa. Parhaimmillaan 1,5 litran vesipullo maksoi 6 dollaria. Eikä 1,5 litraa 30 asteen helteessä riitä kuulkaas kenellekään, ei vaikka istuisi autossa toimettomana.

Pitkien ajosessioiden aikana tuli taas käytyä miljoonat ajatukset läpi ja testattua kaikki mahdolliset turvavyön rajoittamat asennot. Sosiaalisella päällä ollessa pelattiin takapenkillä korttia tai arvausleikkejä, laulettiin puhkikuluneita soittolistojamme ja naureskeltiin australialaisille teiden ja kylien nimille. (Wait A While Road oma henkilökohtainen suosikki, nimensä mukaisesti ajoimme tällä tiellä kaatosateessa 20 km/h väistellen kuoppia ja tielle kaatuneita puita ja risuja)

Ikkunasta näkyvät maisemat onneksi vaihtuivat tiuhaan tahtiin tämän kokoisessa maassa, ei ehtinyt turtumaan mihinkään.

Yksinäisiä huoltoasemia, tyhjyyttä, jossa tuuli humisee ja tanssittaa hiekkaa. Kenguruiden auringossa mätäneviä raatoja siellä täällä teiden reunoilla. Valtavia rekkoja, joita ohittaessa teki mieli laittaa silmät kiinni. Erämaata, kuivaa metsää, palanutta metsää, punaista hiekkaa kaikkialla. Jylhiä rantakallioita, keltaisena hehkuvia kukkaniittyjä, viinitiloja. Uneliaita pikkukyliä. Vaeltelevia lehmälaumoja.

Pimeän laskeutuessa tehtiin aina hätäisiä päätöksiä nukkumisen suhteen. Viikkojen aikana tuli nukuttua teltassa niin valtateiden levähdyspaikoilla kuin elämäntäyteisissä karavaanaripuistoissa, sattui olemaan koulujen lomat samaan aikaan. Luksusta (sänkyä) kaivatessa nukuimme tunkkaisissa motelleissa tai meluisissa hostelleissa. Yöpymisen budjetti vaihteli nollasta pariinkymppiin, ja kuinka ollakaan, parhaiten mieleen jäivät nuo ilmaiset yöpymiset, niin hyvässä kuin pahassa.

Ja mitä itse tärkeimpään, eli ruokaan tulee, niin söimme sitä mitä sattui saamaan. Yritimme kovasti hyödyntää "huikeita" camping -taitojamme, mutta minne ikinä menimmekin, tuuli teki täysin mahdottomaksi pikku kaasugrillimme käytön. Eräänkin epäonnistuneen munankeiton seurauksena teki mieli heittää koko viritys jorpakkoon ja syödä pelkkää maapähkinävoita. Onneksi mansikat ja hedelmät olivat kohtuuhintaisia, niin ei tarvinnut pelkillä ranskalaisilla itseään täyttää.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Suunnaton arvostus asioita kohtaan, joita yleensä pitää itsestäänselvyytenä: juokseva vesi, pehmeä sänky, lämmin ruoka. Päähän tallentuneet mielettömät maisemat, joita ei noin vain kameralla ikuisteta. Opetus siitä, että aina täytyy olla vararengas mukana (maksoimme tätä oppiessamme 600 dollaria saadaksemme uuden renkaan keskelle erämaata).

Tekisin kaiken uudestaan koska vain. Ensi kerralla tosin valitsisin kulkuneuvoksi kunnon matkailuauton vanhan Mitsubishin ruppanan sijaan. Pisteet kyllä kotiin meidän pikku Rustylle, joka kaikista epäilyksistä huolimatta vei meidät turvallisesti perille asti.

Roadtrip part. 2

Viimeisten viikkojen aikana on tapahtunut niin hengästyttävän paljon kaikkea, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Nyt istun jo Bangkokilaisen hostellin terassilla ja yritän koota roadtripin keskeisimmät asiat jotenkin järkeväksi tekstiksi. Tajunnanvirtaa ja muistikirjan kaivelua luvassa siis! 

Kahlattuamme sateisten Victorian ja Etelä-Australian osavaltioiden läpi teki mieli ottaa lento heti lämpimään ja kauas. Paskat, en mä tällaista loputonta sadetta ja harmautta tilannut. Läpikastuvia telttoja, miljoonia hyttysiä, jäätävän kylmiä öitä, äkäilyä. Kaiken hyvän lisäksi sain sitkeimmän ihottuman ikinä, mistä toipuminen vei oman aikansa, mutta se olkoon juttu erikseen. 

Herättyäni ensimmäistä kertaa Länsi-Australian puolella, keskellä Nullarbor Plainin autiomaata, haistoin ilmassa välittömästi jotain uutta: tiedättehän sen kuumien, aikaisten kesäaamujen tuoksun, kun kaste vielä viipyilee maassa, mutta aurinko sipaisee poskea jo hyvinkin lämpimästi? Päivästä tulikin ensimmäinen oikeasti lämmin päivä ja samalla myös allekirjoittaneen ensimmäinen päivä 24 -vuotiaana. Synttärijuhlintaan kuului 8 tuntia ajelua, huoltsikkakahvit ja illalliseksi tonnikala-näkkäri-munakasta ja väljähtänyttä viintä. Lahjaksi sain kirkkaimman erämaan tähtitaivaan ja suukkoja. 

Virallista juhlintaa harrastimme länsirannikon saavutettuamme. Perthissä asuin talossa, jossa puhuttiin vahvalla walesilaisella aksentilla, ajettiin paljain varpain lähikauppaan, tanssittiin ruokaa laittaessa ja nukahdettiin yhdessä telkkarin ääreen. Viikon ajan olin vuorotellen maailman onnellisin ja hermoheikoin, uskalsin itkeä ja toisaalta taas nauraa ainakin triplasti enemmän. Joimme paljon kahvia, juoksimme auringonlaskiessa ja vietimme ekaa rantapäivää.

Perthistä pohjoiseen jatkaessamme ajelimme hissukseen muutamien hiljaisten, matkailijoista elävien pienten kaupunkien ohi, pysähdyimme silloin kun siltä tuntui. Seisoin korkeilla rantakalliolla useammin kuin kerran tuulen tarttuessa hiuksiin ja meren näyttäessä niin suurelta ja vaaralliselta, että alkoi ihan heikottaa. 

Kävelin kansallispuistojen polkuja rannoilla ja rotkoissa, kärpästen pörrätessä sinnikkäästi ympärillä ja auringon polttaessa harteita. Kerran kasvavan ärtymyksen unohdin heti kun näin kaukaisuudessa valaan, toisen kerran taas keskipäivän kuumuuden keskellä löytyi vesiputous uima-altaineen. 

Bikinit teki muutenkin julistaa ainoaksi viralliseksi asusteeksi, sen verran lämpötila kohosi mitä pohjoisemmaksi pääsimme. Pysähdyimme useammallekin turkoosille rannalle, missä tärkeintä oli vain kellua ja snorklailla kirkkaassa vedessä kalojen ympäröimänä. Tai sitten vain makasimme ja käristyimme rantahiekalla. 

Päivät ja paikat sekoittuvat mielessä ja ajantaju hämärtyi. Kaikilla meillä oli kuitenkin jonkinlainen deadline päästä reissun lopulliseen määränpäähän eli Darwiniin, Pohjoisterritorioon. 

Loppuaika tuntui jo seuraavan askeleen odottamiselta. Kaksi lähti kotiin Eurooppaan, kolmas aloittelemaan taas uutta elämää täällä Australiassa ja tämä neljäs ihmettelee Bangkokissa että mitä oikein tapahtui. 

Seuraavan kerran kerron millaista on oikeasti ajaa autolla noin 10 000 kilometriä. Mitä siellä eniten nähdään, missä nukutaan ja mitä syödään (lupaan että kirjoitusten välillä ei ole puolta ikuisuutta tällä kertaa hups).

Huikeaa viikonloppua x