161116

Mitään erityisen kummallista ei täällä ole tapahtunut, joten jaan tässä vain muutamia viime aikojen tapahtumia ja ajatuksia, jotka jollain tavalla sykähdyttivät kirjoittajaansa. 

✶✶✶

Minut kutsuttiin viime lauantaille työkaverin syntymäpäiväjuhliin. Juhlat jee, tuntemattomat ihmiset ei niinkään jee. Tunsin siis ainoastaan synttärisankarin, joten kovasti nihkeilytti lähteä yksin. Juhlat olivat isossa pubissa, sehän olisi kuin lähtisi yksin baariin, ei ikinä. Ja kenen kanssa siellä muka juttelisi, kun on niin ujo ja hiljainenkin. 5 minuuttia ennen aikataulun mukaista lähtöä päätin, että mitä tässä on menetettävää, mahdollisesti hauskaa vaiko kotona sohvan nurkassa kyhjöttämistä niinkuin joka toinen ilta. Vähän lisää maskaraa, mekko päälle ja korot jalkaan. Aina voi lähteä pois, kuiskailin itselleni vielä bussissa. Perille päästyäni löysin seurueen nopeasti ja vaivaantuneisuudesta ei tietoakaan, italialainen seurue otti vastaan lämpimästi ja nautin tästä dolce vitasta mitä joukkio hehkui ympäriinsä.

Olen useampaan otteeseen täällä ollessani miettinyt omaa persoonallisuuttani. Suomessa koen olevani hieman ujo, hillitty, arka, ehkä jopa liiankin. Täällä on helpompi höpötellä joutavia tuntemattomien kanssa, nauraa pää takakenossa ja hölmöillä. Tekeekö sen sitten toinen kieli, toinen ympäristö, se, että kukaan ei tiedä sinusta juuri mitään? Hei, ehkä se on sittenkin se aivojen lopullinen kehittyminen (mistä äiti jaksaa aina muistuttaa) mikä tapahtuu 25 -vuotiaana? Tiedä häntä. Parempi niin, ei tule mietittyä enää niin paljon, että mitä tuokin minusta ajattelee vaan voi olla ja elää.

✶✶✶

Superkuun ilta oli kaunein mitä olen hetkeen nähnyt. Lenkin päätteeksi jäin meidän järvelle monien muiden tavoin odottelemaan kuun nousua. Lämpötila ei kuuman päivän päätteeksi juurikaan pudonnut, ja auringon laskun jälkeen oli suorastaan helpottavat +28 astetta lämmintä. Sirkat ja kaskaat sirittivät, sorsat kaakattelivat hiljakseen. Ja kuu nousi pyöreänä, aina yhtä upeana.

✶✶✶

Tuona kuumana päivänä meidän auto vähän savutteli konepellin alta, ja 17 -vuotiaalle autovanhukselle kuumat päivät ovat usein vähän tukalia, on ylikuumentumista ja käynnistysvaikeuksia. Mekaanikkokämppikseni totesi, että kyllä se vielä tämän kesän kestää. Luottavaisena olen siis ajellut ja yrittänyt jättää huomioimatta epäilyttävät äänet konepellin alta kunnes tänään työmatkalla ajohihna, tuulettimen hihna? napsahti äänekkäästi poikki. Kämppikseni mukaan vaihtoehtoja oli kaksi, kummassakin haittansa: a) jätä parkkiin töihin ja maksa noin 30 dollaria päivä (kämppis on Uudessa-Seelannissa eikä anna mun maksaa muille mekaanikoille ylihintaa), tai b) aja kotiin ja jää ehkä tien penkkaan ylikuumentumisen vuoksi. 

Otin riskin ja ajoin kotiin hikoillen ja lämpömittaria tuijotellen, ilman varasuunnitelmaa hajoamiselle. Selvisin ihmeen kaupalla kotiin ja purskahdin yksin itkunsekaiseen nauruun helpotuksesta. Autoileville ihmisille ei ehkä mitään ihmeellistä, mutta tälle kuskille suuri jännitysnäytelmä. Toivottavasti saadaan vielä meidän pikku kauppa rantakassi kuntoon.

✶✶✶

Töissä on kiirettä, mutta päivä päivältä mukavampaa. Työ itsessään nyt ei ihmeellistä ole, mutta työkaverit ja asiakkaat make my day. Kantikset hakevat päivittäin kahvinsa ja sämpylänsä, tai istuvat alas tunnin, puolen mittaisille lounastauoilleen, välillä mietin tekevätkö nämä ihmiset töitä lainkaan. Moni on jo nimeltä tai kasvoilta tuttu ja kuulumisia vaihdellaan. Työkaverit on hyvällä tavalla sekopäisiä, pomoista puhumattakaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni on työ, jonka kollegoja tapaisin mielelläni työn ulkopuolella. Ja onhan me after workeilla jo käyty, kuten täällä erittäin perjantainen tapa on.

Rehellisyyden nimissä on niitäkin päiviä, jolloin ei vaan kestä mitään eikä ketään, vaan työpäivän päätteeksi suunnistaa suoraan kotiin ja laittaa ovet säppiin ja piiloutuu sohvan nurkkaan tältä maailmalta. Tai sitten laittaa lenkkarit jalkaan ja juoksee raivolla ympäri lähipuiston järven.

✶✶✶

Itselleen ja itsekseen kokkaaminen on mälsää. Syön tässä kolmatta iltaa putkeen bataatti-papu-feta-salaattia ja juon liikaa sitruunanmakuista vissyä, kun kukaan ei ole asiasta huomauttelemassa.

✶✶✶

Mitä teille kuuluu?

Peppermint Grove

Työntäyteisten viikkojen vastapainoksi pakkasin perjantaiaamuna autoon välttämättömät ja suunnistin työpäivän päätteeksi etelään kavereiden rantatorpalle. Lähes kolmen tunnin ajomatkan jälkeen huokaisin helpotuksesta, kun käännyin moottoritieltä pois kohti rantaa, ja auringon laskiessa niittyjen taakse kengurut alkoivat kerääntyä jengeineen joka puolelle. Nämä veijarit kokoontuvat aukeille ja teiden reunoille syömään illan hämärtyessä, sekä aiheuttamaan autoilijoille sydämen tykytyksiä. Törmäyksiltä vältyttiin ja pääsin viimein nauttimaan maaseudun rauhasta "beach house" mökille.

Heti perillä käteen törkättiin viinilasi ja istutettiin syömään pihvejä ja hiomaan viinitilasuunnitelma seuraavalle päivälle. Pelkästään humalaisesta hortoilusta viinitilalta toiselle ei suinkaan ollut kyse, vaan tämä kaveripariskunnan missiona oli myös löytää juomakelpoista viintä kihlajaisiinsa. Itse en pistänyt pahaksi tätä operaatiota, päinvastoin. Farmiduunien aikana viinitilan naapurissa opin, että kyseessä ei ole ainoastaan turhaa hienostelua ja hassulta kuulostavia sanoja ("pyöreähkö", "viileä"), vaan ihan viiniamatöörinäkin voi mennä paikan päälle, päästä jyvälle siitä, että mistä tykkää ja huomata erot eri rypäleiden välillä. Maistattajat tuskin ajattelevat, että mitä tuokin juntti täällä tekee, he ovat varmasti nähneet kaikenlaisia maistajia maan ja taivaan väliltä.

Ajeltiin viinitilalta toiselle (eräs meistä suostui kuppiin syljeskelijäksi), ihailtiin vihreänä helottavia viiniköynnöksiä ja päättäväisinä vaeltelevia lehmä- ja lammaslaumoja. Maaseudun tyttönä pakko sanoa, miten sielu lepää näissä maisemissa ja hengitys tasaantuu. Suosikkimme viinitiloista oli pienin, kaverini perhetutun luomuviinitila, joka on auki silloin kun herraa itseään huvittaa. Paikalle päästyämme kohtasimme suljetun portin, ja pari puhelua soittamalla saatiin portti auki. Tilan isäntä tuli vastaan kuraisissa työhaalareissa ja johdatti meidät pihan perälle pieneen vajantapaiseen, jossa oli muutama pullo rivissä, vailla etikettejä vielä. Kuulemma ne saattavat maistua kaikki vähän eriltä näillä valmistusmenetelmillä ja luomurypäleillä, mutta alas menee kyllä. Mitä mutkattomuutta ja suorasukaisuutta!

Onnistuneiden viinikauppojen jälkeen oli vielä pakko hakea iltanaposteltavat suklaa- ja juustotehtaalta, sekä käydä syömässä lounaan ja illallisen välimuoto, ruokapuoli kun melkein tuppasi unohtumaan. Jos joku olisi kertonut 12 -vuotiaalle Tiinalle, että rapea ja silavainen possun kylki (täällä sitä kutsutaan pork bellyksi, eli possun vatsaksi) voi olla niin hyvää, että melkein itkettää, olisi saatu vastaukseksi vain epäilevät silmien muljautukset ja tuhahdus. Nyt annos katosi parempiin suihin muutamassa minuutissa.

Matkalla takaisin mökille napattiin vielä yksi kaverimme kyytiin bussiasemalta. Nauratti, vuosia sitten me tytöt muutettiin ventovieraina toisillemme nuhjuiseen kimppakämppään Porvoon Kevätkumpuun jakamaan opiskelun riemut ja turhautumiset. Ja nyt, reilu 6 vuotta myöhemmin, samat tytöt istumassa toisella puolella maapalloa, rantamökillä keskellä australialaista maaseutua. Jutut eivät juurikaan ole vaihtuneet, pelattiin Uno -korteilla, nauraa käkätettiin, juotiin lisää viintä ja syötiin kaikki juustot vaikka kotiinkin olisi kai voinut jotain tuoda tuliaisena. Yöllä nukuin makeammin kuin moneen viikkoon.

Tänä aamuna heräsin melko aikaisin, vähän ennen muita ja istuin kahvikupin kanssa sohvalla ja kuuntelin rannalta kantautuvaa aaltojen kohinaa ja lintujen säksätystä puissa. Vähän ikävöiden yhtä tyyppiä, mutta tietäen, että tämä sanoisi vain "lopeta turha ajattelu, heitä sukat pois ja mee rannalle kattomaan aaltoja, siellä on koiria kans".

Ja niin mä sitten menin.

Päivät valuvat

Kävin pari tuntia sitten saattelemassa lentokentälle sen rakkaimman ja tärkeimmän reissukaverini, Simonin. Itkua tihrustaen oli pakko sanoa hei heit seuraavaksi kymmeneksi viikoksi, kun tämän viisumi sitten viimein loppui.

Jos nyt jotain positiivista tähän pitää sanoa, niin ainakin vaatekaappi on viimeinkin siistissä järjestyksessä. Lattialla ei loju epämääräisiä parittomia sukkia. On omaa aikaa vaikka kuinka, aikaa nähdä tyttökavereita ja aikaa aloittaa uusi harrastus. Voi syödä just sitä mitä huvittaa tai katsoa se hupsuin romanttinen komedia. Kirjoitella tänne useammin hehe. 

Sähköpostissa odottaa lentolippu jouluksi kotiin ja viestit kulkee reaaliajassa vaikka välimatkaa onkin reilut 15000 km, eli ei suinkaan tarvitse vaipua epätoivoon.

Viimeiset viikot yhdessä yritettiin puuhailla kaikkea, mitä on aiemmin jäänyt tekemättä. Kierrelty luonnonpuistoja, ihmetelty puissa raukeina roikkuvia koaloja, hävitty kavereiden lähipubin tietovisassa, suppailtu joella, syöty aamiaisia uusissa kahviloissa, tehty pitkiä kävelyretkiä.

Lähtöhermostuksissa tuli myös äkäiltyä puolin jos toisin, mutta onneksi kaksin verroin enemmän naurettua ja hassuteltua.

Ollaan myös pohdiskeltu enemmän kuin koskaan, että minne sitä oikein asettuisi, kun nämä haahuiluvuodet on kai joskus vaihdettava määrätietoiseen tulevaisuuden rakentamiseen. Tällä hetkellä Perth tuntuu juuri siltä, mitä haluaisimme elämältä. Ei pimeitä, pitkiä ja kylmiä talvia. Rento elämäntyyli, mutta silti kaikki toimii niin kuin kotonakin. Luontoon ja rannalle ajaa noin kymmenisen minuuttia, jos sitäkään. Maailman kauneimmat auringonlaskut...

Tyypillistä, sitä haluaisi juuri sen vaihtoehdon, mikä ihan käytännön syistä (viisumi) ei juuri nyt onnistu. Aika näyttää, josko sitten vuosien päästä on meidän aika tulla tänne ihan kunnolla.

Nyt mennään kuitenkin päivä, viikko kerrallaan.

Go Wallabies

Olen päättänyt kunnostautua tyttöystävänä ja osoittaa enemmän kiinnostusta tuon toisen puoliskon intohimon kohteisiin. Kun muutama viikko takaperin tämä ehdotti Australia - Argentiina rugbyottelun katsomista livenä, vastasin epäröimättä joo mennään vaan.

Ja onneksi vastasinkin. Voi laskea yhden käden sormilla ne kerrat, kun olen käynyt katsomassa mitään urheilua paikan päällä. Jos ei koulu ja harrastelujuttuja lasketa, niin kerran hiihdon MM -kisoja, kerran jääkiekkoa..? Siinä se taisi sitten ollakin. Mielikuviini urheilukatsomoista kuului (etenkin näin maskuliinisessa lajissa kuin rugby) kaljapäissään olevat äijänköriläät, jotka kovaan ääneen huutelevat pelaajille miten siellä nurmikolla pitäisi oikein toimia ja oma tylsistyminen, koska se nyt on vaan hupsua painimisen ja pallonheittelyn sekoitusta mistä aikuiset miehet sekoavat.

Saavuimme paikalle kahdeksan tyypin voimin, ja pitkin matkaa näkyi stadionille vaeltavia keltapaitaisia kenguruiden kannattajia. Eräs kavereistamme pelaa itse rugbya täällä Perthissä, ja johonkin sisäpiiriin kuuluvana pääsimme VIP -alueelle hakemaan eväät matsiin sekä omat keltaiset paidat ja huivit.

Mielikuvani osoittautuivat osittain oikeaksi, katsomo oli enimmäkseen täynnä niitä äijiä kaljat kourassa, mutta huutelu ja kannustus oli varsin hyväntahtoista ja tunnelma mitä parhain. Meidän katsomossa oli jopa pieni puhallinorkesteri soittamassa pelin tahtiin ja jammaillessa kymmenen asteen lämpötila varsin mukavasti.

Itse peli, noh, mitä nyt rugbysta ymmärrän, oli vähän tylsää katsottavaa aussien höykyttäessä argentiinalaisia. Pelin sijaan saatettiin paikoitellen keskittyä enemmän juustolla ja sipulilla kuorrutettuihin hodareihin ja kuulumisten vaihtamiseen, mikä kai kuuluu asiaan. Meidän varovaisesta, aussien keskellä tapahtuneesta kannustuksesta huolimatta Argentiina hävisi lopulta 36 - 20.

Pelin jälkipuinnit jätin porukan miehille ja tulin itse kotiin nukkumaan, sillä mikään ei voita freesinä ja pirteänä vietettyä sunnuntaita, eihän? Leppoisaa sunnuntaita ja tulevaa viikkoa!

Elämää

Kaikki on jatkunut täällä oikeastaan siitä, mihin viimeksi jäätiin, nyt kun molemmat ollaan taas töissä kiinni. Sain töitä kahvilasta, joka on erään sairaalan ja tutkimuslaitoksen yhteydessä, eli asiakaskunta koostuu lähinnä lääkäreistä, hoitsuista ja tutkijoista. Paikka on auki ainoastaan ma-pe eli ensimmäistä kertaa elämässä mulla on viikonloput ja arki-illat vapaat!

Viimeiseen vuoteen elämässä ei ole oikein ollut kunnollista rytmiä, niin nautitaan nyt siitä kunnolla. En siis aio marmattaa ruuhkabussissa istumisesta, itseään toistavista päivistä ja siitä, että on vasta tiistai.

Aikamoinen tiistai olikin, ainakin nyt iltaruuan ja suklaapalan jälkeen täällä istuskelee sohvalla melko tyytyväinen tyyppi. Kämppiksen aamuyön jatkobileet vähän kiukutti aamulla, kun toinenkaan kahvikuppi ei tuntunut herättävän millään. Töihin päästyä toisten hyvä tuuli kuitenkin tarttui, tiistai on kuulemma meidän kahvilassa tunnetusti kahvipäivä, ei niinkään lounastamispäivä. Kepeän ja rauhallisen työpäivän jälkeen tultiin Simonin kanssa yhtä aikaa kotiin ja päätettiin kauniin auringonpaisteen johdosta mennä vielä rannalle kahville ja kävelylle.

Aikamme tallailtuamme pysähdyttiin ihailemaan auringonlaskua, millaista ei olla hetkeen nähty. Tai onhan noita, mutta milloin mitäkin pilvenhattaraa edessä ja meri tyrskyää niin että päässä heittää. Tällä kertaa meri oli aivan lättänä ja aurinko lipui alas kullan, oranssin ja pinkin väreissä. Kameraa ei tietenkään ollut tällä kertaa mukana, mutta tuskin se olisi tehnyt oikeutta sille näylle. Etenkin kun kaiken kruunasi auringonsillan ympärillä uiskenteleva delfiiniperhe. Sen verran harvinainen näky, että varovasti vain pähkäiltiin onko kyseessä hylkeet vai kiven lohkareet. Viimeistään viereemme isänsä kanssa tullut pikkutyttö vahvisti asian kiljumalla "DELFIINEJÄ! ISKÄ KATO! TÄÄ ON EHKÄ SIISTEINTÄ IKINÄ!"

Teki mieli alkaa hihkumaan tytön mukana, koska olihan se nyt ehkä siisteintä ikinä. Ainakin ikimuistoisinta, mitä näillä rannoilla on toistaiseksi tapahtunut.

Yllä oleva kuva on viime viikolta, kun käytiin juhlimassa meikän synttäreitä. Meistä parasta juhlimista on luonnollisesti hyvä ruoka, ja kavereiden seura, josta nautittiin sitten viikonloppuna. Oli kihlautumis- ja vauvauutisia ilmassa, hurjaa. Naurettiin, pelattiin mölkkyä ja kilisteltiin myöhään yöhön, ei kukaan malttanut oikein kuppilaankaan lähteä kun oli niin mukavaa vaan olla porukalla.

Nyt tuntuu, että on se oma paikka löytynyt täältä. Ja hyvä paikka onkin olla.

Elossa

Perthissa jalleen ja nyt olisi jo vahan jutunjuurta kerrottavana.

Oman tietokoneen paatin jattaa kotiin pohdittuani, etta jaksanko kantaa hitaasti hajoavaa painavaa rotiskoa mukanani, ja kun reissukaverillani on kuitenkin toimiva peli matkassa niin eikohan talla parjata. Valitettavasti en osaa aakkosia tahan brittiversioon loytaa, toivottavasti kestatte lukea ilmankin! Lyhyeammat sepustukset onnistuu onneksi puhelimella.

Suomesta Walesiin siirtyminen sujui kepeasti, ja ihastuttavassa peribrittilaisessa kesasateessa ja -tuulessa tuli kierreltya niin Cardiff kuin ymparoiva maaseutu lampaineen ja vehreine vuorineen. Kaytiin haistelemassa myos merta ja ihmettelemassa myrskyavaa merta, jonka vari ei juuri taivaasta eronnut. Sain syodakseni etikkaisia fish and chips annoksia ja paasin juhlimaan Simonin ystavien haita golfklubille, jonka hienous aluksi jannitti. Loppujen lopuksi jannitys osoittautui ihan turhaksi, silla kaikki paikalla olevat ihmiset olivatkin ihan tavallisia ja jalat maassa, ja yksi suomitytto mahtui sekaan ihan helposti. Monta kertaa sain kuulla Islannin hienosta suorituksesta jalkapallon MM -kisoissa, aina en jaksanut edes korjata vaan hymyilin natisti takaisin.

Parin viikon aikana ehdin tavata niin paljon ihmisia, ettei puolienkaan nimet ja kasvot osu yhteen mun paassa. Ja tietty tarkein, eli Simonin oma perhe hurmasi kylla ihan taysilla, niin kiltteja ja ihania tyyppeja, unohtamatta perheen Jessie -koiraa, jonka kanssa tehtiin diili etta kaydaan viela joskus lenkilla yhdessa.

Matka Australiaan ei ollutkaan sitten niin kivuton. Kaikki alkoi siita, kun lentoaika oli merkattu kalenteriini vahan epamaaraisesti ja paivaa ennen lentoa  tajusimme tajusin, etta lento onkin huomisaamuna eika ylihuomenna. Alunperin tarkoitus oli menna kaverille yoksi Lontooseen, mutta suunnitelmat vaihtuikin akkia yobussiksi Heathrow'n kentalle. Huonosti nukutun jalkeen uni maittoi ilmeisesti vahan liiankin hyvin yhteensa noin 17 tuntia kestaneilla lennoilla, silla Perthiin saavuttuamme en nukkunut viikkoon kunnon younia. Milloi nukuin vahingossa puoleen paivaan ja milloin makasin valveilla viela neljalta yolla. Elamani ensimmainen oikea jetlag!

Aikaerosta ja vasymyksesta toivuttuamme ryhdyttiin hommiin. Viikon sisaan loydettiin uusi koti, talla kertaa jaetaan talo suomalais - irlantilaisen pariskunnan kanssa, ja sita yhtalaisyyksien maaraa meidan parisuhteissa. Tullaan siis mainiosti juttuun, talossa piisaa tilaa ja eika etaisyys rannallekaan juuri edellisesta kasvanut. Toiden osalta kaikki on sujunut melko mutkattomasti, Simon paasi muuttomieheksi ja mulla on pari vuoroa luvassa nain alkuun myymaan gourmet hampurilaisia yhteen rentoon ja trendikkaaseen paikkaan, peukut pystyyn etta tulee lisaa tunteja koska tyo vaikutti just silta mita haluaisin nyt tehda. Olen uskaltanut vahan nirsoilla paikkojen suhteen, silla en halua viettaa viimeisia aussikuukausia surkeana, epakivassa tyossa tihrustaen... Katsotaan mita pankkitili sanoo tahan haha!

Tassa nyt alkuun meidan kuulumisia. Ilman toita paivat on vahan hitaita, aamulenkkeja, paivaunia, telkkasarjoja. Odotellaan kesaa kovasti, koko ajan palelee kun ulkolampotila on noin 18 astetta ja sisalla tuntuu olevan viela kylmempi. Onneksi kotosalla on ihan ookoo pukea ylleen kolme villapaitaa ja sukat. Ja kaariytya peittoon.

Saikkupäivä

Täällä on taas touhotettu menemään ilman minkäänlaista ajantajua. On ollut töitä, ei tuntimääräisesti ehkä niin paljon kuin voisi olla, mutta päivissä jopa vähän liikaakin. Ne harvat vapaapäivät kuluvat asioita hoidellessa, kavereita nähdessä ja eri riennoissa juostessa. Lepääminen on ollut vähän mitä on, katkonaisia yöunia ja aamuisin pitää herätä juoksemaan tai salille, koska sitähän se hyvinvointi on.

Tai sitten ei. Vaikka pää jaksaisi ja haluaisi tehdä ja nähdä kaiken, kroppa ei: viime viikolla kurkku alkoi päivä päivältä kipeytyä kunnes tänä aamuna heräsin äänettömänä. Soitin ääni pihisten töihin että ei mulla kuumetta oo, voin kyllä tulla. Vastaukseksi sain lempeät naurut että jääpäs nyt kotiin lepäämään.

Täällä sitä nyt ollaan lepäilty ja hoettu itsekseni että on ihan normaalia olla välillä kipeä eikä elämän toinen saikkupäivä maailmaa kaada. Eikä ihan oikeasti kaadakaan. Poikaystävä peitteli sohvalle, laittoi leffan pyörimään ja toi vettä ja teetä. Hoiti pyykit ja ruokaostokset, suorastaan komensi takaisin sohvalle kun yritin mukaan. Päivän nukuttuani heräsin tuossa vähän aikaa sitten niin kiitollisena kaikesta, että ihan liikutuin. Ehkä myös hormonitoiminnalla ja stressin purkautumisella oli osansa, mutta että minkä tyypin olenkaan löytänyt!

Stressistä puheen ollen, sitäkin on viime aikoina ollut ilmassa vaikka kuinka olen yrittänyt jättää sen huomioitta. Milloin on Australian toisen viisumin saanti jännittänyt ja milloin raha, se kun tuntuu lähtevän käsistä sitä mukaa kuin sitä tulee. Viisumi sentään napsahti sähköpostiin heti, kun olin käynyt lääkärissä tutkittavana ja keuhkoni kuvauttamassa. Huvitti ja jänskätti koko toimenpide, juoksin pienestä kopista toiseen eri hoitajien käsiteltäväksi. Ekana pituus, paino, korvat ja näkö, sitten pissa purkkiin, sitten röntgen ja lopuksi vähän tunnustelua, että löytyykö sieltä kropasta mitään sinne kuulumatonta. Homma oli minuuteissa ohi, enkä edes kehtaa laittaa hintaa koko touhulle tähän. Viisumin sain 24 tunnin päästä.

Vuosi lisää miettimisaikaa, että mitähän sitä seuraavaksi tekisi elämässä. Seuraavaksi mielessä siintää kyllä Suomen kesä, ruisleipä, yötön yö, äidin tekemät ruoat, sauna, piimä...

Kesä

Viime kerrasta on taas aikaa ja paljon on myös ehtinyt tapahtua tässä välissä.

Muutimme taas kerran. Kaiken piti olla edellisessä kämpässä ookoo ainakin ensi toukokuulle saakka, vuokra meidän nimiin ja katin paskat. Vuokraisäntä oli antanut kämpän toisille kertomatta meille muuta kuin että teillä on kaksi viikkoa aikaa muuttaa ulos. Nauratti, johan asiat olivat turhan hyvin, elämän piti taas tulla hämmentämään. Onneksi kaveripariskunta oli muuttamassa samaan aikaan kimppaan ja he kysyivät kiinnostaisiko meitä muuttaa samaan taloon teidän kanssa. No todellakin! Kuumeisesti etsimme viikon ajan sitä oikeaa taloa ja lopulta kymmenien turhauttavien asuntonäyttöjen ja eriävien kriteereiden jälkeen löytyi tämä helmi: neljä makkaria, paljon tilaa ja valoa, kävelymatka rannalle ja halpa vuokra. Kalusteet ovat löytyneet vähän sieltä sun täältä, mutta nyt täällä näyttää kodilta jossa viihtyy, eikä vain sotkuiselta kimppakämpältä.

Työrintamalla on myös tapahtunut muutoksia. Saman puljun hommissa edelleen, mutta myöhäiset tarjoilijaillat ovat vaihtuneet kahvien pyörittelyyn ja leivonnaisten myyntiin naapurikahvilassa. Sisäinen aamuihmiseni on hihkunut riemusta. Heräilen aamulla ihmisten aikaan, istun ruuhkaisessa junassa satojen muiden kanssa, rupattelen kantisten kanssa säästä ja parhaista uimarannoista. Iltaisin töiden jälkeen ehdin vielä näkemään poikakaveria ja kokkaamaan yhdessä illallista. 

Kaikki on siis kääntynyt parempaan päin vaikkei mikään varsinaisesti huonosti ole ollutkaan. Vapaa-ajalla ollaan tutustuttu lähiympäristöön, ajeltu autolla ympäriinsä, tsekattu eri rantoja, pyöräilty Rottnest -saarella, syöty ihan liikaa ulkona, nautittu tästä kesästä ja tietty kaikesta tästä vapaudesta.

Viime päivien 40 asteen helleputki tuntuu kummallisen luonnolliselta täällä. Ikuiseen kesään tuli vihdoinkin kuuma. Nenä ja viikset hikoaa, pyykit kuivuvat minuuteissa ja vettä voisi juoda helposti 5 litraa päivässä. Rannalle mennessä merestä ei tee mieli poistua, vaan antaa viilentävien aaltojen keinutella ja viedä ne vähäisetkin stressit ja harmitukset pois.

Bring it on, 2016

Aamuyöllä toisen lähtiessä töihin sain varovaisen herätyksen: Tuun illalla hakemaan sut töistä niin mennään yhdessä rannalle katsomaan raketteja. Tähän totesin että mitä, raketteja, miksi? Niin, tänään on uudenvuoden aatto. 

Mihin ihmeeseen tämä vuosi on mennyt, vastahan pakkailin pientä omaisuuttani laatikoihin ja rinkkaan Pengerkadulla Kalliossa. Sanoin heipat ja nähdään pian monelle rakkaalle. Joogailin ja hengittelin itseni ehjäksi thaimaalaisessa vuoristoilmassa. Matkustin halki Laosin, Kambodzan ja Etelä-Vietnamin ja tunsin eläväni juuri siinä hetkessä eivätkä mitkään vastoinkäymiset musertaneet meikäläistä. Sydneyssa vietin laatuaikaa sukulaisten kanssa, saunoin ja söin paljon, kuulin mykistäviä tarinoita elämästä. Mökkeilin järvellä, jossa kengurut hyppivät takapihalla. Melbournessa oli omanlaiset ihmiset, kadut ja ilmapiiri, mutta en ollut vielä valmis siihen elämään. Barossa Valley oli elämäni kamalinta ja parhainta aikaa kaikessa koomisuudessaan, siellä opin että välillä pitää vain päästää irti eikä vain olla olosuhteidensa uhri. Join liikaa viiniä, pakkasin miljoonia kurkkuja, tapasin oikean elämän legendoja sekä tietenkin parhaimman kaverini ja rakkauden. Ajoin halki Etelä- ja Länsi-Australian ja näin pökerryttävän paljon tätä kuivaa maata. Lomailin Thaimaassa parhaimmassa seurassa, sitä huonojen vitsien, ruoan ja laiskottelun määrää. Palasin Perthiin ja nyt elelen aika mukavaa elämää täällä.

Vitsit mikä vuosi, en vaihtaisi päivääkään. En edes niitä jolloin itkin silmät päästäni, koska ikävä oli niin kova tai koska mistään ei ikinä tuu mitään. Niin kliseistä mutta totta: kaikki järjestyy aina. Olen oppinut myös vastaanottamaan apua ja tukea muilta, vaikka niin kovasti itsenäinen reissunainen haluaisinkin olla. Eihän sitä kukaan oikeasti ihan yksin halua olla.

Eräs toinenkin tunne tuon kaiken järjestymisen ohella on vahvistunut kovasti vuoden aikana, tunne siitä, että kaikelle on syynsä. Useimmiten kaikesta tielle sattuneesta pas... murheesta on opittu jotain tai sitten siitä on seurannut jotain kymmenen kertaa parempaa. Olen pikkuhiljaa luopunut tunkkaisesta mitä jos sittenkin olisi käynyt niin tai näin ajattelusta ja kohdistanut katsetta enemmän tulevaan. Mahanpohjassa on ainakin tällä hetkellä kutina, että jotain mieletöntä on taas luvassa.

Ja mitä rahaan tulee: mitä vähemmän sitä murehtii, sitä ihmeellisemmin sitä aina elämään putkahtaa. Joku järkevä voisi kai sanoa, että noilla reissuilla voisi maksaa pienen asunnon käsirahan, mutta hei, ehtiihän sitä vielä. Nyt on aika kerätä uusia säästöjä ja haistella mihin elämä seuraavaksi vie, sekä tietenkin elää parhainta mahdollista arkea.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin: mahtavaa vuoden viimeistä päivää sekä tietty alkavaa vuotta kaikille!

Perth part. 1

Jouluiset terveiset Perthistä! Muutamien mutkien jälkeen päädyin lopulta takaisin tänne ja täällä sitä

nyt kovasti yritetään aloitella uutta elämää.

Päätettiin lyödä erään reissukaverini kanssa hynttyyt yhteen, sillä eihän me ilman toisiamme osattaisi enää elääkään. Se tuntui varsin luontevalta jatkolta meidän kannalta ja ollaanhan me käytännössä asuttu yhdessä koko tuntemisemme ajan, joten miksipä ei. Nopeita päätöksiä ja toimintaa, mutta välillä sitä pitää kai vain uskaltaa?

Olin tänne tullessa henkisesti varautunut viimeisten senttien laskeskeluun, pikanuudeleihin ja tuhansiin hermoromahduksiin, mutta kuinka kävikään. Sain muutaman viikon sisällä työn, joka ainakin näin kolmen viikon jälkeen tuntuu vielä motivoivalta ja ollaan saatu asua poikakaverin kavereiden olohuoneen lattialla. Näillä näkymin muutetaan viikon päästä omaan kotiin, tai no, omaan huoneeseen, kimppakämppäelämä jatkuu yhä. En malta odottaa, että saan vaatteeni kaappiin, oman sängyn mieluisine lakanoineen, kukkakimpun pöydälle ja vetää oven kiinni silloin kun siltä tuntuu.

Niin hullua kuin se onkin, tänne asti tulin haluamaan takaisin siihen oravanpyörään mitä aikanaan taisin pakoon lähteä. Toki täälläkin arkeen kuuluu tiski- ja pyykkivuoret, pitkät työmatkat julkisissa istuen, tylsät arkiruuat... mutta jos nämä alkavat tuntua ylitsepääsemättömiltä, niin täytyy vain kiskaista lenkkarit jalkaan ja juosta rannalle ja tajuta taas, että missä oikein olenkaan. Tai keskiyöllä väsyneenä töistä tullessa havahtua siihen, miten lämpimästi tuuli hiveleekään kasvoja.

Jos luulette, että täällä ihan tukka putkella ja itsevarmana säntäillään uusiin tuuliin niin ehei, kyllä täällä on paljon pohdiskeltu sitä, että mitä sitä elämältä oikein haluaakaan. Tänään on ainakin ihan hyvä olla nyt tässä. Sunnuntaisen aamupalasession jälkeen kuka katosi minnekin, nyrkkeilyä katsomaan tai shoppailemaan, minä jäin yksin tyhjään taloon odottelemaan iltavuoron alkua. Jumppailin, soitin musiikkia kovaa ja tanssin hölmösti, otin aurinkoa, lakkasin varpaankynnet, söin liikaa pähkinöitä. Nyt makaan tutulla kokolattiamatolla tätä näpytellen ja todeten, että pitäisi kirjoittaa useammin.

Roadtrip part. 3

Niin, itse matkustamisesta. Autolla. Kymmenisen tuhatta kilometriä.

Tekisi mieli kirjoittaa jotain hienoja ja henkeviä ajatuksia, mutta totta puhuakseni, olihan se ihan pirun puuduttavaa, niin peräpäälle kuin mielellekin.

Parhaimpina (pahimpina?) päivinä ajoimme vähän päälle kymmenen tuntia. Pysähdyimme kerran tai kahdesti tankkaamaan automme ja itsemme, aina piti vähän kiroilla bensan ja veden hintaa. Parhaimmillaan 1,5 litran vesipullo maksoi 6 dollaria. Eikä 1,5 litraa 30 asteen helteessä riitä kuulkaas kenellekään, ei vaikka istuisi autossa toimettomana.

Pitkien ajosessioiden aikana tuli taas käytyä miljoonat ajatukset läpi ja testattua kaikki mahdolliset turvavyön rajoittamat asennot. Sosiaalisella päällä ollessa pelattiin takapenkillä korttia tai arvausleikkejä, laulettiin puhkikuluneita soittolistojamme ja naureskeltiin australialaisille teiden ja kylien nimille. (Wait A While Road oma henkilökohtainen suosikki, nimensä mukaisesti ajoimme tällä tiellä kaatosateessa 20 km/h väistellen kuoppia ja tielle kaatuneita puita ja risuja)

Ikkunasta näkyvät maisemat onneksi vaihtuivat tiuhaan tahtiin tämän kokoisessa maassa, ei ehtinyt turtumaan mihinkään.

Yksinäisiä huoltoasemia, tyhjyyttä, jossa tuuli humisee ja tanssittaa hiekkaa. Kenguruiden auringossa mätäneviä raatoja siellä täällä teiden reunoilla. Valtavia rekkoja, joita ohittaessa teki mieli laittaa silmät kiinni. Erämaata, kuivaa metsää, palanutta metsää, punaista hiekkaa kaikkialla. Jylhiä rantakallioita, keltaisena hehkuvia kukkaniittyjä, viinitiloja. Uneliaita pikkukyliä. Vaeltelevia lehmälaumoja.

Pimeän laskeutuessa tehtiin aina hätäisiä päätöksiä nukkumisen suhteen. Viikkojen aikana tuli nukuttua teltassa niin valtateiden levähdyspaikoilla kuin elämäntäyteisissä karavaanaripuistoissa, sattui olemaan koulujen lomat samaan aikaan. Luksusta (sänkyä) kaivatessa nukuimme tunkkaisissa motelleissa tai meluisissa hostelleissa. Yöpymisen budjetti vaihteli nollasta pariinkymppiin, ja kuinka ollakaan, parhaiten mieleen jäivät nuo ilmaiset yöpymiset, niin hyvässä kuin pahassa.

Ja mitä itse tärkeimpään, eli ruokaan tulee, niin söimme sitä mitä sattui saamaan. Yritimme kovasti hyödyntää "huikeita" camping -taitojamme, mutta minne ikinä menimmekin, tuuli teki täysin mahdottomaksi pikku kaasugrillimme käytön. Eräänkin epäonnistuneen munankeiton seurauksena teki mieli heittää koko viritys jorpakkoon ja syödä pelkkää maapähkinävoita. Onneksi mansikat ja hedelmät olivat kohtuuhintaisia, niin ei tarvinnut pelkillä ranskalaisilla itseään täyttää.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Suunnaton arvostus asioita kohtaan, joita yleensä pitää itsestäänselvyytenä: juokseva vesi, pehmeä sänky, lämmin ruoka. Päähän tallentuneet mielettömät maisemat, joita ei noin vain kameralla ikuisteta. Opetus siitä, että aina täytyy olla vararengas mukana (maksoimme tätä oppiessamme 600 dollaria saadaksemme uuden renkaan keskelle erämaata).

Tekisin kaiken uudestaan koska vain. Ensi kerralla tosin valitsisin kulkuneuvoksi kunnon matkailuauton vanhan Mitsubishin ruppanan sijaan. Pisteet kyllä kotiin meidän pikku Rustylle, joka kaikista epäilyksistä huolimatta vei meidät turvallisesti perille asti.

Roadtrip part. 2

Viimeisten viikkojen aikana on tapahtunut niin hengästyttävän paljon kaikkea, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Nyt istun jo Bangkokilaisen hostellin terassilla ja yritän koota roadtripin keskeisimmät asiat jotenkin järkeväksi tekstiksi. Tajunnanvirtaa ja muistikirjan kaivelua luvassa siis! 

Kahlattuamme sateisten Victorian ja Etelä-Australian osavaltioiden läpi teki mieli ottaa lento heti lämpimään ja kauas. Paskat, en mä tällaista loputonta sadetta ja harmautta tilannut. Läpikastuvia telttoja, miljoonia hyttysiä, jäätävän kylmiä öitä, äkäilyä. Kaiken hyvän lisäksi sain sitkeimmän ihottuman ikinä, mistä toipuminen vei oman aikansa, mutta se olkoon juttu erikseen. 

Herättyäni ensimmäistä kertaa Länsi-Australian puolella, keskellä Nullarbor Plainin autiomaata, haistoin ilmassa välittömästi jotain uutta: tiedättehän sen kuumien, aikaisten kesäaamujen tuoksun, kun kaste vielä viipyilee maassa, mutta aurinko sipaisee poskea jo hyvinkin lämpimästi? Päivästä tulikin ensimmäinen oikeasti lämmin päivä ja samalla myös allekirjoittaneen ensimmäinen päivä 24 -vuotiaana. Synttärijuhlintaan kuului 8 tuntia ajelua, huoltsikkakahvit ja illalliseksi tonnikala-näkkäri-munakasta ja väljähtänyttä viintä. Lahjaksi sain kirkkaimman erämaan tähtitaivaan ja suukkoja. 

Virallista juhlintaa harrastimme länsirannikon saavutettuamme. Perthissä asuin talossa, jossa puhuttiin vahvalla walesilaisella aksentilla, ajettiin paljain varpain lähikauppaan, tanssittiin ruokaa laittaessa ja nukahdettiin yhdessä telkkarin ääreen. Viikon ajan olin vuorotellen maailman onnellisin ja hermoheikoin, uskalsin itkeä ja toisaalta taas nauraa ainakin triplasti enemmän. Joimme paljon kahvia, juoksimme auringonlaskiessa ja vietimme ekaa rantapäivää.

Perthistä pohjoiseen jatkaessamme ajelimme hissukseen muutamien hiljaisten, matkailijoista elävien pienten kaupunkien ohi, pysähdyimme silloin kun siltä tuntui. Seisoin korkeilla rantakalliolla useammin kuin kerran tuulen tarttuessa hiuksiin ja meren näyttäessä niin suurelta ja vaaralliselta, että alkoi ihan heikottaa. 

Kävelin kansallispuistojen polkuja rannoilla ja rotkoissa, kärpästen pörrätessä sinnikkäästi ympärillä ja auringon polttaessa harteita. Kerran kasvavan ärtymyksen unohdin heti kun näin kaukaisuudessa valaan, toisen kerran taas keskipäivän kuumuuden keskellä löytyi vesiputous uima-altaineen. 

Bikinit teki muutenkin julistaa ainoaksi viralliseksi asusteeksi, sen verran lämpötila kohosi mitä pohjoisemmaksi pääsimme. Pysähdyimme useammallekin turkoosille rannalle, missä tärkeintä oli vain kellua ja snorklailla kirkkaassa vedessä kalojen ympäröimänä. Tai sitten vain makasimme ja käristyimme rantahiekalla. 

Päivät ja paikat sekoittuvat mielessä ja ajantaju hämärtyi. Kaikilla meillä oli kuitenkin jonkinlainen deadline päästä reissun lopulliseen määränpäähän eli Darwiniin, Pohjoisterritorioon. 

Loppuaika tuntui jo seuraavan askeleen odottamiselta. Kaksi lähti kotiin Eurooppaan, kolmas aloittelemaan taas uutta elämää täällä Australiassa ja tämä neljäs ihmettelee Bangkokissa että mitä oikein tapahtui. 

Seuraavan kerran kerron millaista on oikeasti ajaa autolla noin 10 000 kilometriä. Mitä siellä eniten nähdään, missä nukutaan ja mitä syödään (lupaan että kirjoitusten välillä ei ole puolta ikuisuutta tällä kertaa hups).

Huikeaa viikonloppua x 

Roadtrip part. 1

Läppärin näppäimistö sanoi sopimuksensa irti juuri kun olisi ollut aikaa kirjoitella ja kun olisi vihdoin ollut jotain tuoretta kerrottavaa. Teen parhaani näin puhelimella! 

Pari viikkoa sitten sanoin heipat kurkuille, viinihurvitteluille ja kymmenille kavereille. Ilmassa oli hieman kevään tuntua: ulkona tarkeni t-paidassa, puut ja niityt hehkuivat kukkasineen ja mahanpohjassa oli tunne mä voin tehdä mitä vaan. 

Ensimmäiseksi tavarani pakattua palasin Melbourneen tapaamaan vanhoja kavereita ja nauttimaan vapaaherran elämästä: kuljeskelin ympäriinsä, luuhasin museoissa, kahviloissa ja pubeissa, kiertelin kirppiksiä ja putiikkeja. Ihan vain hengittelin tätä urbaania elämää, mitä niin kovasti kaipasin viimeisten kuukausien aikana. 

Viikkoa myöhemmin reissukaverini Tanundasta saapuivat camping varusteilla täyteen ahdetulla autolla. Tavoitteenamme on kiertää Australian etelä- ja länsirannikko, Melbournesta aina Darwiniin saakka. Aikaa on kuusi viikkoa, kilometrejä tulee kertymään tuhansia ja tuhansia. 

Toistaiseksi on mennyt hyvin ja hyvin huonosti. Ääripäästä toiseen heilahteleva sää on asettanut omat haasteensa, ja kunkin reissumiehen (ja -naisen) mukavuudenhalu vaatii tasapainottelua mitä tulee ruokaan ja majoitukseen. Ehkä ensimmäisen viikon jälkeen ollaan viisaampia, ja mitä lämpimämpään päästään, sitä rennommin voi ottaa. 

Itse olen tyytyväinen, kunhan saa nukkua kuivana lämpimässä kainalossa, peseytyä edes joskus, syödä säännöllisesti ja hyvin. Ja tietenkin olla välillä ihan itsekseen, hyvä kirja seurana. 

Tanunda part. 5

Viime aikoina kepeän sopeutumisen rinnalle on tullut äkäilyä ja turhautumista, hormoneja mitä lie. Olen aina pitänyt itseäni sen verran vieraskoreana, etten tohdi kiukutella kuin kaikista rakkaimmille, mutta ilmeisesti tiivis yhdessäolo näinkin monen ihmisen kanssa saa aikaan muutoksia. Rumia sanoja ja ovien paiskomista, tiedättehän. Häntä koipien välissä anteeksi pyytelyä ja tekosyitä. En ole kuitenkaan ainoa äkäpussi, kullakin on huonot päivänsä eikä niitä tarvitse turhia peitellä tai kasata mitään patoutumia.

Koti-ikävissäni mietin usein miltä siellä nyt näyttää, miltä tuoksuu heinäkuu, miten aurinko maalaa oranssiksi vastarannan kallion laskeutuessaan. Syön salmiakkia ja kuuntelen suomalaista räppiä, mitä en kotona varmaan vitsilläkään kuuntelisi. Opetan työkavereilleni suomea, poikien suosikkisana on tällä hetkellä paskamyrsky. Soitan Darudea kaikille, ketkä erehtyvät kysymään millaista on suomalainen musiikki. Teeskentelen, etten osaa englantia kun minua syytetään jostakin, nauran, jos aksentilleni nauretaan.

Viime viikonloppuna menimme naapurin viinitilalle maistelemaan viinejä vapaapäivän kunniaksi. Mahtipontisen, kylän vanhimman viinitilan hämärissä kellareissa maistelimme huulemme punaisiksi ja päät kipeiksi seuraavalle päivälle. Leikimme pojista tykkäävän kaverini Jackin kanssa olevamme kihlapari, joka etsii täydellistä viinikavalkadia hääjuhlaansa. Olimme ilmeisesti turhankin uskottavia, kun emme saaneet perinteistä backpackereiden ilmaista ylijäämäpulloa.

Tuntuu oudolta palata niin sanottuun normaaliin elämään kaiken tämän jälkeen, kun näin surrealistisesta ja hullusta paikasta on tullut koti ja arki. Muutama viikko enää ja olen vapaa lähtemään, tiedä sitten minne. Innokkaana, vähän taas peloissani ja varmasti ikävissäni, nämä ihmiset eivät nimittäin hevillä unohdu.

Tanunda part. 4

Olen useampana päivänä yrittänyt kirjoittaa tänne, koota jotain järkevää päässä risteilevistä ajatuksista ja muistikirjan sivuille rustatuista hajanaisista lauseista, mutta tuntuu, ettei mitään kummallista sanottavaa ole sitten viime kerran, hyvin yksitoikkoista elämää tällä hetkellä kun viettelen.

Tänään papuja poimiessani elin hetken, josta ei puuttunut mitään eikä mitään ollut liikaa: aurinko lämmitti katon läpi, tuuli humisutti muoviseiniä, nilkkurit upposivat pehmeään mutaan, koira haukkui pihalla ja olo oli kepeä, vaikka oli jo yhdeksäs tunti menossa ja kasvien lehdet kutitteli käsiä (samalla vähän hykertelin oman työni mielekkyyttä, osa meidän hostellin asukeista nimittäin pääsi lahtaamaan 8500 kanaa).

Kotonakin hostellillakin elämä on hieman rauhoittunut, eihän se vaatinut kuin yhden rattijuopottelun ja kolarin, pari puukotusuhkausta ja häädöt kahdelle tyypille. Kaikenlaista tallaajaa on tullut kohdattua tällä reissulla, enpähän ainakaan voi valittaa että seura olisi tylsää.

Huonekaverini, yhdeksän muuta tyyppiä, sen sijaan ovat loistavia. Jaetaan suklaat ja keksit, nauretaan pierujutuille, vähän kiusataan toisiamme romansseista, otetaan toinen kainaloon jos harmittaa, annetaan väsyneen nukkua rauhassa. Viime lauantaina todettiin että meillä on paras huone ikinä ja kippisteltiin muilta salassa viiniä.

Voin siis oikein mainiosti kamut, elkää hätääntykö vaikka täällä blogin puolella hiljaista tuppaa olemaan. Päivät koostuvat pienistä jutuista kuten arjen kai kuuluukin. Inkiväärikeksit ja vihreä tee, kuuma suihku, rapsuteltavat koirat. Pää täynnä haaveita ja suunnitelmia. Välillä päivät raahautuvat, välillä ne lipuvat kepeästi ohi.

The little things, Tiina, the little things! tokaisee kollegani lontoolaisella aksentillaan istahtaessaan auringon paisteeseen lounastauolla.

Oikein.

Tanunda part. 3

Nautin: aurinkoiset päivät ja polttava aurinko, suoralta tuntuva ryhti kuntosalin jälkeen, vietnamilainen aamukahvi, omalta tuntuvat ihmiset ja hassuttelu, pyykkipäivät, pankkitilin saldo, ilman tuoksu auringonlaskun jälkeen, kasvihuoneessa puuhastelu, lampaat, lampaat ja lampaat, farmin papparaisen GOOOD MOOOORNING -toivotus, ilmaiset vihannekset, uudet sanat ja lausahdukset englanniksi

En nauti: kylmät aamut, jolloin kolmekaan neuletta ei riitä, märät kurkkulaatikot noina kylminä aamuina, märät sukat, pienet suuhun, korviin ja nenään tunkeutuvat kasvihuoneötikät, ihmisten turha draamailu ja epäsiisteys, huono raejuusto

Mutta siedän ja sopeudun. Mitä vähemmän olen miettinyt ja jossitellut täällä olemisen tärkeyttä ja merkitystä, sitä paremmin olen viihtynyt. Antanut vain olla, heittäynyt hetkeen mukaan, pistänyt kurkkuja laatikoihin mukisemmatta ja pistänyt jalalla koreasti lauantai-iltaisin.

Ja kas, päivät lipuvat ohi kuin itsestään.

Tanunda part. 2

En ole eläissäni tehnyt liukuhihnatyötä enkä oikeastaan koskaan ole ajatellut millaista se mahtaa olla. Nyt tiedän. Se on loputonta mietiskelyä, tajunnan virtaa. Mieleen tulvahtavia hetkiä, ihmisiä, ääniä ja sun muita asioita menneisyydestä. Haaveita tulevaisuuden suhteen. To do- ja ostoslistoja. Päässä jumittavia kappaleita. Toki myös suuriakin pohdiskeluja elämästä.

Tyypillinen päiväni alkaa kello 5:30, kun kapuan alas yläpunkaltani kymmenen hengen huoneessa. Suurin osa huonekavereista on herännyt jo aiemmin töihin, mutta silti keräilen hiljaa tavarani kännykän valossa ja hipsin vessan kautta aamupuurolle ja kahville. Työkaverini kanssa toivotellaan hyvät huomenet ja ajellaan kevyitä rupatellen puoli tuntia töihin auringon vasta kajastaessa oranssina taivaanrannassa.

Perillä käydään heti kurkkujen kimppuun: kurkut muoviin ja laatikoihin, koon ja suoruuden mukaan tietenkin. Vähän kiroillaan, kun kurkut tuppaavat olemaan talvisin turhan käyriä ja pieniä. Lasketaan tulevien työpäivien määrä ja kuinka paljon on prosentuaalisesti jo takana (tavoitteenahan on siis 88 työpäivää, mikä oikeuttaa toisen vuoden viisumiin). Rupatellaan vähän lisää kaikesta maan ja taivaan välillä ja loppu aika ollaan hiljaa, omissa ajatuksissamme.

Kun aamun kurkut on hoidettu ja lounas nautittu, siirrytään joko toisiin kurkkuihin, kesäkurpitsoihin, bataatteihin, tomaatteihin, paprikoihin tai munakoisoihin. Tuskin enää koskaan tulen elämäni aikana ostamaan vihanneksia pohtimatta, kuka nämä on lajitellut ja pakannut ja millä mielellä. Vaikka työni tuntuu toistavan itseään, en voi muuta kuin olla kiitollinen tästä paikasta: suurin osa hostellini ihmisistä on töissä valtaisissa pakkaamoissa, joissa olet tasan yhdellä liukuhihnalla koko päivän, tasan yhden vihanneksen kimpussa, koneiden pauhatessa taustalla.

Tänään pääsin kitkemään kasvihuoneeseen tomaatin taimia odottavia multaisia rivejä, jotka olivat täynnä valtavia hämähäkkejä ja sormikkaiden rei’istä polttelevia nokkosen poikasia. Silti, olin tyytyväisempi kuin moneen päivään, kasvihuoneessa oli hiostavan kuuma, siellä tuoksui kostealle mullalle ja sai kyykistellä ja konttailla.

Tilan omistajapappa totesi vielä päivän päätteeksi, että kerrankin tyttö, joka kitkee vauhdilla eikä jää mietiskelemään turhia, kuten tytöt tavallisesti. Voi Emmanuel, tietäisitpä vain.

Tanunda part. 1

Suunnitelmat eivät menneet ihan niin kuin piti (kuten ei yleensäkään näin reissun päällä), mutta lopulta kaikki järjestyi paremmin kuin hyvin. Viiniviljelmällä ahkerointi nimittäin vaihtui vihannesten pakkaamiseen pienessä perheyrityksessa. 

Puolentoista viikon aikana olen oppinut, minkälaiset kurkut ovat ykkösluokkaa eli supermarketti kamaa, kuinka monta bataattia on noin kilon verran, miltä haisee puolikas lavallinen mädäntyneitä paprikoita ja millaiset tytöt ovat kaikista kuumimpia (työpaikalla käskyjä jakelee 18-vuotias poika, joka tietää kaikesta kaiken).

Aikaisia aamuja, väsyneitä iltoja, itseään toistavia päiviä, likaisia kynnenalusia ja erittäin vihannespitoisia aterioita. Juoksulenkkejä viiniviljelmien laidalla, suklaakeksejä ja kirjoja peiton alla sekä hostellin Big Brother elämän sivusta seurailua. No okei, launtai-iltaisin saatan nautiskella itsekin lasillisen (jos toisenkin) halpaa laatikkoviiniä.

Aika opetella taas olemaan paikallaan.

Melbourne, part. 2

Melbourne on ihana ja eloni täällä on ollut oikein mukavaa, jos unohdetaan satunnaiset kriiseilyt milloin mistäkin (mitä mä teen, kuka mä oon, mikä on elämän tarkoitus?!)

Päivät ovat lipuneet ohi omalla painollaan, ja olen ahkerasti laitellut ja jaellut työhakemuksia ja puuhastellut vähän sitä sun tätä. Ai mitä?

Museot ja galleriat. Ihmisten ja arkkitehtuurin tuijottelu. Puistossa istuskelu kirjan kanssa. Olen useampana päivänä onnistunut kävelemään jalkani rakoille tutustuessani kaupunkiin ja tappaessani aikaa. Välimatkat osaavat välillä yllättää, mutta ei hätää, ydinkeskustassa voi väsähtäessä hypätä ilmaiseen raitiovaunuun.

Halvalla voi saada mieletöntä ruokaa. Naapurin Penny Black tarjoili huhtikuun ajan pizzaa 2 dollaria kappale (kurpitsa-mozzarella, taivaallista). Lentil as anything taas on voittoa tavoittelematon, luomu-vegaaniruokaa ruokaa tarjoileva ravinteli, jossa maksetaan omantunnon mukaan. Tai ollaan maksamatta, jos on pokkaa tai taskut tyhjät.

St Kildan ranta. Ei mikään maailman kaunein hiekkaranta, mutta tarjoilee upean näkymän kaupunkiin ja historiallisen laiturin kärjessä voi bongailla pikkuisia pingviinejä ja vesirottia. Kaulahuivi tiukasti kaulan ympärille ja kahvin kanssa katsomaan kun taivas ja meri vaihtavat väriä.

Kahvilat. Kahvi on täällä hengen asia, eikä kahvilaan tunnu olevan mitään asiaa töihin, mikäli ei löydy baristan koulutusta ja/tai kokemusta usealta vuodelta... East Brunswick Project, parasta kahvia mitä olen koskaan maistanut ja söpöimmät parrakkaat baristat flanellipaidoissaan.

Ja ehkä tärkein syy, mikä takaa viihtymisen, on pikkuruinen hostellimme.

Hurmaavia ihmisiä, tässä muutamia mainitakseni: juuri ja juuri täysi-ikäinen poika Jenkeistä, jonka kanssa heilutettiin tukkaa kilpaa Guns N' Rosesin tahtiin. Uusi-seelantilainen tyttö, joka on tuleva meribiologi ja tekee täällä yliopistolla tutkimusta. Hollantilainen poika, joka treenaa maratonille ja kunnostaa työkseen ihmisten puutarhoja. Brittityttö, joka tuo työpaikaltaan päivän päätteeksi leivonnaisia. Brittiläinen poika, joka kutsuu minua Bambiksi ja puhuu täydellisintä hienostoenglantia. Toby -kissa, joka ei piittaa kenestäkään, joka ei anna ruokaa.

MUTTA MUTTA, kaikesta tästä ja näistä huolimatta...

... tein hieman äkkipikaisen päätöksen tänään tylsyyspäissäni. Jos kaikki menee hyvin, seuraavan kuukauden tai parikin ahkeroin viinitarhalla. Luvassa siis verta, hikeä ja kyyneleitä. Villapaitoja ja pieruverkkareita. Toivottavasti vähän myös roposia, ettei elo käy turhan ankeaksi.

Melbourne, part. 1

Jos Melbournea pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin se olisi cool.

Ihmiset ovat supertrendikkäitä, arkkitehtuuri sekoittelee tyylikkäästi uutta ja vanhaa, ja kultturia piisaa jokaiseen makuun. Pieniltä kujilta löytyy suloisimmat kahvilat, ravintolat ja vintage -liikkeet, ja parinkymmenen metrin päässä Chanelin liikkeestä voi ihastella graffititaidetta.

Tällä hetkellä asun kimppakämppämäisessä hostellissa Brunswickin kaupunginosassa, mikä tuo sopivasti mieleen ajat Helsingin Kalliossa: juodaan paljon kahvia, kokkaillaan terveellistä ruokaa, valitellaan työstä ja työttömyydestä ja innostutaan halvasta viinistä. Kadulla laitapuolenkulkijat ja maailmanparantajat hengailevat sulassa sovussa ja parin korttelin päästä löytyy Australian Lidl, Aldi. Ei hassumpaa.

Olen nyt aloittanut työnhaun (laiskasti, mutta aloittanut kuitenkin) ja toivoisin voivani pysyä aloillani ainakin muutaman kuukauden. Kirjoittelu tänne saattaa vähentyä, mitä nyt pieniä sattumuksia ja kummallisuuksia tulen varmaankin teille jakamaan.

Aurinkoista viikonloppua kaikille x